Wednesday, October 11, 2017

Merkkipäiviä, todellisia ja kuviteltuja

Seuraa blogin historiassa harvinainen historiallinen katsaus!

Oikeanpuolimmaista sivupalkkia tarkkaan tutkimalla huomaa, että Margaret Pennyn muistikirja on ehtinyt kymmenen vuoden ikään. Aloitin blogin sinä vuonna, jolloin asuin kaksi kuukautta Unkarissa, tein viimeiset työpätkäni STT:llä, matkustin Lofooteille katsomaan valaita ja aloitin syksyllä kirjoittajakoulutuksen. Suurin osa vanhoista teksteistäni täällä nolottavat ja hävettävät, mutta en viitsi ottaa niitä poiskaan. Siellähän ovat. En usko internetin siivoamiseen ja minäkuvan kiillottamiseen sosiaalista mediaa ”kuratoimalla”.

Vietän tänä syksynä 10-vuotistaiteilijajuhlaani. Lasken sen siitä, kun kymmenen vuotta sitten elokuussa hyvästelin STT:n toimituksen Helsingin Albertinkadulla. Syyskuussa olin uuden edessä: ovet Viita-akatemian 3-vuotiseen kirjoittajakouluun sekä Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineeseen olivat auenneet. (Miksi kaksi koulutusta, se kerrotaan täällä.) Samana syksynä aloin kirjoittaa romaania Moby Doll, josta tulisi esikoisteokseni.

Turussa opettajanamme toimi viimeistä vuotta kirjailija Riku Korhonen. Hän käski meidän kirjoittaa opintojen aluksi kuvitteellinen merkkipäivähaastattelu itsestämme. Tässä se on, tulevaisuuden Saaran haastattelu menneisyydestä!

Kaupunkielämän kuvaajasta metsäsissiksi
Saara Henriksson 70 vuotta

Tie sisäsavolaiselle metsämökille on hyvin piilotettu, mutta Saara Henrikssonin lähettämien kirjallisten ohjeiden avulla se lopulta löytyy. Pihapiiri on mutainen, kirjailija valittelee ettei hän jaksa raahata hiekkasäkkejä polkua alas enää entiseen malliin. Hän kutsuu sisälle pieneen mökkiinsä, jonka keittiössä hehkuu vielä aamulla lämmitetty liesi.
- Muutettiin tänne miehen kanssa melkein 30 vuotta sitten, kun lapset olivat jo lentäneet pesästä. Talo on sopivan kokoinen, että jaksan sitä itsekseni pitää, jo leskeksi ehtinyt Henriksson kertoo viritellessään uutta valkeaa kahvinkeittoa varten.
Alun perin vanhasta pääkaupungista lähtenyt Henriksson on kotiutunut Savon maisemiin.
- Olen valmistellut pitkään kotiseuturomaania Ryönänkylästä, mutta en ole saanut sitä vielä valmiiksi.

Uusi elämä korvessa

Henriksson oli niiden kirjailijoiden joukossa, jotka ensimmäisenä ehtivät kuvaamaan suomalaisten pakoa kaupungeista.
- Se oli minun sukupolveni keskeinen kokemus. Työpaikat, lasten päiväkodit ja koko elämä piti jättää, kun saasteet ja jätevuoret tekivät kaupunkeihin keskittyvän elämän mahdottomaksi. Vähitellen olemme päässeet nauttimaan uudelleen toimivasta kylä ja korpi -elämäntavasta, mutta sen rakentamiseen kului monta kymmentä vuotta. Niitä uhrauksia ja kokemuksia olen halunnut teoksissani kuvata, Henriksson kertoo.
Susien ulvonta ei entistä kaupunkilaista hätkähdytä.
- Täkäläisten susien mikrosirut ovat suurimmaksi osaksi säästyneet petoeläinten tunnistimia saastuttaneilta viruksilta. Vaikka ne kohta kehittävätkin tehokkaamman tavan päästä niistä eroon, on se vain osa luonnon kiertokulkua, johon suomalaiset ovat sopeutuneet vuosisatojen aikana.
Kirjailija ei siis usko, että suomalaisten luontosuhde olisi romahdusta edeltävinä aikoina kadonnut lopullisesti?
- Kaikkea muuta. Meillä on tapana jakaa susien kanssa rysän sisältö, ne saavat päät ja pyrstöt ja minä saan loput, hän naurahtaa.

Harvakseltaan julkaiseva kirjailija

Saara Henriksson on julkaissut kirjoja pitkään, mutta verraten harvoin. Neljänkymmenen vuoden aikana teoksia on ilmestynyt noin viiden vuoden välein. Suosikkiaan hän ei suostu nimeämään, mutta läheisinä muistuvat mieleen lastenkirjojen Yönmustan ja Vaskisiiven sekä heidän jälkeläistensä tarinat.
- Lastenkirjoissa on vapaampi irrottelemaan. Olen itsekin pohtinut sitä, miksi aikuisille kirjoittaessani olen niin vakava. Minähän olen mitä hilpein ihminen, Henriksson pohtii.
Hän innostuu muistelemaan aikoja, jolloin vireä Ryönänperän kirjoittajayhteisö vaikutti suomalaiseen kulttuurielämään uusilla aluevaltauksillaan ja tempauksillaan. Kirjoittajan työ on yksinäistä, mutta kirjat eivät synny tyhjiössä.
- Takapihan sudet ovat hovilukijoitani, joille olen paljosta kiitollinen, Henriksson sanoo.
On tullut jättää kirjailija rauhassa tekemään pihatöitä. Esitämme vielä viimeisen kysymyksen: Maksalaatikko, rusinoilla vai ilman?
- Rusinoilla, noukittuna laatikon seasta ja syötynä pelkästään.

Wednesday, October 4, 2017

Rahakirja ja kohderyhmä

Lupasin kirjoittaa Turun kirjamessuista ja omista esiintymisistäni siellä, mutta en jaksa. Totean vain, että olen sunnuntaina Onerva-lavalla klo 10.20 puhumassa kirjallisuusviennistä J.S.Meresmaan ja Markku Soikkelin kanssa ja Kallas-lavalla klo 11 puhumassa Jani Saxellin ja Katja Kaukosen kanssa maagisesta Euroopasta. Nora Varjama haastattelee. Ohjelma on täällä: http://www.kirjamessut.fi/home/ohjelma/

Sen sijaan bloggaan kirjasta, jonka juuri luin: Nainen ja rikastumisen taito (Emilia Kullas ja Ninni Myllyoja, Talentum 2014). Blogin lukijat ehkä tietävät, että olen kirjoittamassa Aino-Maija Leinosen kanssa jatkoa kodinhoidon oppaalle Leppoisa opas huusholliin (Into 2014). Uusi opas käsittelee omia rahoja, eli yksityistalouden piirissä pysytään, mutta asiaa katsotaan vähän eri kantilta.

Kun kirjoittaa uutta opasta markkinoille, ylimielisintä mitä voi tehdä on haukkua aiemmat aihetta käsitelleet teokset. Olen ihan samaa mieltä kirjoittajien kanssa siitä, että oma asunto ei varsinaisesti ole sijoitus, se on vain yksi asumisen muoto. Asunto on sijoitus vasta kun se tuottaa voittoa. Piensijoittajan ei kannata ostaa osakkeita lainarahalla, eikä joukkorahoitusta pidä ajatella sijoituksena vaan kulutuksena mieleiseen kohteeseen.

Kirjailija voi rikastua esimerkiksi niin, että hänelle myönnetään Nobelin kirjallisuuspalkinto. Tämä mitali on suklaata ja ostettu Nobel-museon kaupasta.

Markkinoilla olevat oppaat ovat siis käytännöllisiä. On hyvä ja konkreettinen vinkki, että kymppejä kannattaa sijoittaa rahastoihin ja vähintään satasia osakkeisiin. Vinkin hyödyllisyys riippuu kuitenkin kohderyhmästä. Lukemissani sijoitusoppaissa on lukijan kannalta sama ongelma: jotta sijoittamalla voisi ”rikastua”, pitäisi olla jokin alkupääoma, jota sijoittaa.

Sijoitusoppaat on kirjoitettu keskiluokkaiselle lukijalle, jolla on säännölliset tulot tai ylipäätään rahaa, joka ei mene suoraan elämiseen. Kuitenkin yhä useampi meistä elää epäsäännöllisten tulojen varassa. Epäsäännölliset tulot vaativat taas uudenlaisia taloustaitoja. Mutta jotta voisi olla taitoja, pitää tosiaan ensin olla niitä tuloja.

Aina kun mietin tekstiä ja kohderyhmää, käyn lukemassa varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmen Raha poikimaan -blogia Ilta-Sanomissa. Majasalmi antaa neuvoja, kuten tämän, että kannattaa pitää kuuden kuukauden vararahastoa hollilla. Kommenttilaatikko toimii terävänä kontrastina itse kolumnin sanomaan. (Kannattaa klikata kommenttilaatikkoa näyttämään ensin suosituimmat kommentit.)

Suosikkini on kirjoitus, jossa Majasalmen mukaan jokaisella tulisi olla vähintään kaksi tulonlähdettä. Olen ihan samaa mieltä, että on hyvä, jos voi olla eri lajeja tuloja. Kirjailijana minulle näitä ovat mm. tekijänoikeustulot (eli tavallaan lisenssimaksut), palkkatulot keikoista ja opetuksesta sekä apurahat. Sen sijaan osinkotulot pörssilistatuista yhtiöistä ei ole kovin hyvä neuvo sellaiselle, joka ei pysty sijoittamaan sitä 200 euroa kuukaudessa. Ei vaikka siitä saisi laskennallisen neljän prosentin tuoton kymmenessä vuodessa.

Kommenteissa huomautetaan, että monilla kaksi tulonlähdettä ovat työmarkkinatuki ja toimeentulotuki. Paitsi sillä teinillä, joka kommentoi, että hänellä oli käytössä sekä isän että äidin taskut.

Kullaksen ja Myllyojan kirjassa on vähän sama ongelma. Vasta sijoittamista käsittelevässä luvussa täsmennetään, että kirjoittajat olettavat lukijan olevan jo taloudellisesti tasapainoisessa tilanteessa. Silloin ei voi kirjoittaa, että ”kaikki” pystyvät kartuttamaan varallisuuttaan sijoittamalla.

Myös "kuka tahansa voi alkaa asuntosijoittajaksi" on kohtuuttoman optimistisesti sanottu, koska ensin pitäisi voida ostaa asunto, jonka vuokraa pois. Kaverini loistava vastaus tähän olikin: "Sinänsä teknisesti ottaen ei ole muuta estettä kuin raha."

Minusta on sinänsä kunnioitettavaa, että joku harrastaa tylsää asiaa kuten pörssiyhtiöiden tunnuslukujen tutkimista. Se on varmasti tylsempää kuin ostosten kliksuttelu aasialaisesta verkkokaupasta, kun varsinkin naisten kohdalla jälkimmäiseen on vahvempi sosiaalinen malli. En sitäkään täysin ymmärrä, miksi naistyypillisessä kulttuurissa kulutus esimerkiksi vaatteisiin ja sisustukseen on ihan ok, mutta sijoittamista pidetään vieraana ja epäilyttävänä.

Mutta:

”Naiset tarvitsevat talouskasvua.” Totta kyllä, jos kasvun hedelmät ohjataan hyvinvointivaltion palveluihin, mikä helpottaa naisten maksuttoman hoivatyön takkaa, sekä esimerkiksi tulonsiirtoihin tiukassa paikassa eläville naisille tai heidän mahdollisille lapsilleen. Eli kyllä periaatteessa, mutta ei tämän hallituksen aikana.

”(Itse valittu) köyhyys ei ole valtavirran vaihtoehto, koska kaikki eivät voi olla köyhiä, koska silloin ei olisi ketään joka rahoittaa rahattomien elämän.” En edes aloita tästä.

Rikastumisoppaita myydään keskiluokalle, jotka haaveilevat pääsevänsä yläluokkaan. Jos itse tulevaisuudessa rikastun, ostan vanhanaikaisen kirjakaupan ja muutan sen yksityiskirjastokseni. Siellä on pankkiirinlamput, kahden kerroksen korkuiset hyllyt tummaa puuta, kahvipöytä shakkilautoineen ja lasimaalaukset ikkunoissa. En myy kirjoja vaan pidän ne itse. Tilanne ei poikkea nykyisestä mitenkään muuten kuin kalusteiden osalta, joten näinkin on sikäli hyvä.

Monday, October 2, 2017

Arvonnan voittajat ja Kirjan julkaisemisen jälkeen, osa II

Olipa vaikea valita voittaja syyskuun kilpailun perusteluista! Kilpailussa piti vastata, kenen Syyskuun jumalista kanssa viettäisit päivän Tonavan rannalla, ja miksi. Pähkäilin hyvän tovin mainioiden perusteluiden äärellä, mutta lopulta valitsin voittajaksi Taru Väyrysen. Voittava perustelu kuului näin: ”Marien, ehdottomasti. Mutta koska hän ei luultavasti välittäisi seurastani, tyydyn etsimään häntä sieltä, mistä löysin hänet jo kauan sitten, kirjoista ja oopperasta.”

Lisäksi onnetar poimi hatusta (lapsen keltaisesta Kanaria-lippiksestä) kaksi nimimerkkiä: Christine T sekä Calluna Vulgarish. Kiitos vielä kaikille kilpailuun osallistuneille ja onnea voittajille! Signeeratun kirjan saatte kotiutettua lähettämällä minulle osoitteenne sähköpostilla, saara.henriksson(a)gmail.com.

Sitten asiaan: Kaverini valitteli Facebookissa, että edellinen kirjoitukseni ”Kirjan julkaisemisen jälkeen” lupasi enemmän kuin antoi. Entä kirjan julkaisemisen jälkeinen tyhjyys? Helpotus? Pettymys? Yhteyden syntyminen tai syntymättömyys lukijoihin?

Tuolloin aikaa kirjan ilmestymisestä oli kulunut vasta kolme viikkoa, joten vastaanottoa ei oikeastaan ollut vielä syntynyt (tai kaikunut minulle saakka). Nyt kun Syyskuun jumalien julkaisemisesta on kulunut melkein kaksi kuukautta, täältä pesee!


Työväenkirjallisuuden päivillä 2. syyskuuta. Kuva: Hannu Peltonen

Pinnallinen tunteeni tällä hetkellä: lehtikritiikkien puuttuminen. Missä kritiikit? En ole lukenut tai kuullut, että yhdessäkään sanomalehdessä olisi vielä julkaistu kritiikkiä Syyskuun jumalista. Tiedän, että joskus niitä joutuu odottamaan kauankin, aikakauslehdistä puhumattakaan, mutta silti.

Kun lehtikritiikkejä ei ole kuulunut, olen ilokseni saanut lukea blogiarvioita, joita Syyskuun jumalista on ilmestynyt muutamia. Hemulin kirjahylly kirjoittaa: ”Jotain mystistä ja maagista tässä on, sellaista joka vangitsee mukaan heti ensimmäiseltä sivulta.” Sanoja, sanoja puolestaan kiittää: ”Aina silloin tällöin eteen tulee tällainen kirja, jonka rytmi on minun rytmini, ja siitä ei voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen.” Eniten minua kiinnostaa tie kertoo lukukokemuksestaan, että ”Henrikssonin tyylikäs, viileä kerronta vie oman ymmärryksen muistoista ja historiasta sellaiseen spiraaliin, että omia ajatuksiaan saa kasailla lukemisen jälkeen melko tovin.”

Onneksi olette olemassa, kirjabloggarit!

Syyskuun jumalista ovat antaneet palautetta kollegat, läheiset, mussukat ja muut kasvokkain, kirjeenä, Facebookissa, Twitterissä. Olen kiitollinen kaikesta palautteesta, mutta erityisesti julkisesta sellaisesta. Pitää vielä mainita lukijoiden mainio yhteisöpalvelu, joka voi kirjailijalle olla jopa koukuttava: Goodreads-palvelussa käyttäjät listaavat lukemiaan kirjoja ja voivat kirjoittaa niistä arvioita, ja antaa tähtiä. Hauska! Syyskuun jumalien sivu palvelussa on täällä.

Tyhjyyden tunteesta: ei tyhjyyden tunnetta. Pikemminkin se iso osa aikatauluani ja aivotoimintaani, joka oli monta vuotta romaanin käytössä, on täyttynyt patoaltaan tavoin muilla asioilla.

Eikä yksikään niistä liity kaunokirjallisen proosan kirjoittamiseen.

Totta puhuen painiskelen identiteettikriisin kourissa. Pidin viikonloppuna kurssin työväenopistossa harrastajakirjoittajille oman kirjan julkaisemisesta, ja nautin joka hetkestä. Edellisellä viikolla vierailin kansainvälisillä kirjamessuilla käännösoikeuksien myyntitapahtumassa, enkä ollut siellä kirjailijan ominaisuudessa. Kustannusasiat kiinnostavat koko ajan enemmän, niin paljon, että joudun kohta vakavasti miettimään, kumpaan haluan jatkossa käyttää aikaani: kirjoittamiseen, vai kustantamiseen.

Helpotuksesta: helpotus on kieltämättä suuri, että vuosia kestänyt urakka on saapunut päätökseensä. En ehkä toista yhtä isoa hanketta ota lähivuosina työn alle.

Pettymys: Pettymyksen tunnetta en ole vielä ehtinyt tuntea, mutta vanhasta viisastuneena epäilen sen olevan tulossa, kun kirjasyksy lokakuun loppua kohden kiihtyy ja huomio keskittyy kirjamessuhulinaan, palkintoihin ja kirjallisuustaivaan kirkkaimpiin tähtiin. Kateuden puraisu on kirpeä, ja parhaimmillaan muistuttaa paatunutta ammattikirjoittajaa, että hänkin vielä tuntee jotakin!

Yhteyden syntyminen lukijoihin: kiitos kaikille, jotka olette ehtineet Syyskuun jumalat lukea ja siitä ehkä minulle jotakin lausahtaa. Kiitos kohtaamisista tapahtumissa, kursseilla, sosiaalisessa mediassa ja muualla. Lisää on luvassa kirjamessuilla Turussa ja Helsingissä, kirjoitan niistä ja omista esiintymisistäni vähän myöhemmin. Luvassa ovat myös kirjajulkkarit (!) Tampereella, Tulenkantajien kirjakaupassa 10.11. yhdessä J.S.Meresmaan kanssa. Meni vähän pitkälle syksyyn, mutta emme yksinkertaisesti ehtineet aiemmin. Haha!

Tässä postauksessa on monta ”kiitosta”. Ehkä syvimmäinen tunteeni on kiitollisuus, sittenkin.

Monday, September 18, 2017

Syyskuun jumalat -kilpailu!

Syyskuu on parhaimmillaan, ja Margaret Pennyn muistikirja julkistaa sen kunniaksi Syyskuun jumalat -kilpailun. Osallistu ja voita Syyskuun jumalat -teos ikiomaksi!

Syyskuun jumalat ovat salaperäisiä, mutta kirjan lukemalla pääset tutustumaan osaan heistä. Tähän salonkiseuraan ei voi lähettää hakemusta, mutta tunnistat, kun sinut kutsutaan. Margaret Pennyn muistikirjan lukijat ovat kutsuttuja seuraan!

Kilpailun säännöt: Kerro vastauksesi kommenttilaatikossa. Kilpailu jatkuu syyskuun loppuun. Paras perustelu palkitaan Syyskuun jumalat -teoksella. Signeerauksella! Lisäksi kaikkien vastanneiden kesken arvotaan vielä kaksi teosta.

KILPAILU: MINKÄ HENKILÖHAHMON KANSSA HALUAISIT VIETTÄÄ ILTAPÄIVÄN BUDAPESTISSA?

Stella: Sivistynyt rouvashenkilö on oivallista keskusteluseuraa taidehistoriasta, muodista ja puutarhanhoidosta kiinnostuneelle. Puhuu erinomaista englantia, mutta hänen aksenttiaan on vaikea paikantaa. Tämä ylhäinen henkilö esiintyy parhaimmillaan, jos hänen asemaansa ei haasteta. Motto: ”Elämme ottaaksemme omamme pois.”

Viktor: Turha ulkokultaisuus pois! Tämä hiomaton boheemi viihtyy niin olutkapakoissa kuin puiston penkillä pálinka-pullon kanssa. Tuntee erittäin hyvin eurooppalaisten vallankumousten historiaa yli sadan vuoden ajalta, aivan kuin hän itse olisi ollut paikalla. Laskuhumalavaiheessa saattaa äityä siteeraamaan runoutta. Motto: ”Historiassa kaikkein vähiten kannattaa ihmetellä hirmuvaltaa.”

Roland: Ei pidä meteliä itsestään, antaa sinun puhua ja itse mieluummin kuuntelee. Jos hän onkin sinusta kaunis kasvoiltaan, monet taiteilijat ovat olleet samaa mieltä. Kun katsot tarkemmin, hänessä on jotain tuttua, mutta et osaa sanoa, mitä. Motto: ”Taikuus on arkipäiväistä, rakkaus harvinaista.”

Marie: Nokkela ja sanavalmis neiti on mieltynyt luksukseen. Tuntee monet läntisen Euroopan taiteen vaikuttajahahmot ja säveltäjät intiimisti. Marie kääntää katseet kaikkialla mihin meneekin, mutta saatat joutua pinnistelemään pysyäksesi hänen kintereillään. Motto: ”Plus ça change, plus c'est la même chose.”

János: Tämän henkilön kanssa kannattaa pyrkiä väleihin, jos haluaa edistää uraansa! Jánosilla on tärkeimpien vaikuttajien yhteystiedot puhelimessaan ja hän pystyy nopeuttamaan monenlaisten asioiden käsittelyä. Tuntee kaikki, on hämmästyttävän selvillä kaupunkinsa asioista. Hänen intohimonaan on teatterimaailma. Motto: ”Aina askeleen edellä.”

KENET HALUAISIT ILTAPÄIVÄSEURAKSI JA MIKSI?

Vastaa kyselyyn kommentoimalla alla ja jaa kavereille! Voittajat julkistetaan blogissa lokakuun 2. päivä.

Tuesday, September 12, 2017

Pienkustantamisen hyvät, pahat ja rumat

Nuori Voima kirjoittaa ansiokkaasti runouden alalla yleistyneestä palvelukustannemallista artikkelissaan Rahalla kynnyksen yli. Keskustelua on herättänyt jutussa mainittu tamperelaisen Sanasato-kustantamon malli, jossa osallistumalla 500 € panostuksella pääsisi heidän kirjailijakseen. Myös artikkelissa puhutaan rahastuksesta.

Omarahoituksen ja turhamaisuuskustantamisen välille ei voida enää nykymaailmassa piirtää yhtäläisyysmerkkejä. Tai voi, mutta ei kannata. Seuraavassa kerron, miksi ei. (Blogin pitkäaikaisille lukijoille, olen kirjoittanut tästä samasta aiheesta aiemminkin runopalkintojen yhteydessä, täällä)


Kuva: Pienkustantajan syysuutuuksia aistikkaana asetelmana

Hyvät

Olen itse kirjailija, minkä lisäksi kuulun Osuuskummaan eli kustannusosuuskuntaan. Siihen liittyminen maksoi viimeksi kun jäseniä otettiin tuon saman 500 €. Tällä summalla pääsee itse kustantajaksi eli tekemään myös itse kaikki kustantajalle kuuluvat työt. Osuuskuntamme ei tällä hetkellä ota uusia jäseniä, mutta tulevaisuudessa asia voi toki muuttua.

Kustantamomme julkaisee kuitenkin laadukasta kirjallisuutta. Jos ei muuten niin tästä kertovat julkaisemiemme novellien saamat Atorox-palkinnot (2013, 2014, 2016), kasvavat ostotukitilaukset, osuuskuntamme kirjailijoiden saamat apurahat sekä kirjojemme kritiikit muun muassa Helsingin Sanomissa ja Kiiltomadossa.

Runoudesta en pysty puhumaan asiantuntijana, vain satunnaisena lukijana. Mutta Osuuskumma julkaisee kotimaista scifi- ja fantasianovellia, joiden tila kaupallisten kustantamoiden ohjelmassa on olematon. Lukijoita on, ja meille he ovat arvokkaita! Mutta heitä ei ole tarpeeksi, jotta kaupallisen kustantamisen edellytykset täyttyisivät.

En usko kirjallisuuden huippuajatteluun (en tiedä millainen huippu pitää olla, että saisi runokokoelman kaupallisen kustantamon ohjelmaan). Kauneimpia kukkia ei voi olla, jos ei ole sitä ruohonjuuritasoa saati maaperää.

Ratkaisevaa ei olekaan omarahoitus sinänsä tai mikään tietty rahasumma, vaan se, minkä verran ammattimaista työtä, kustannustoimitusta ja asiantuntevaa paneutumista teoksen julkaisuun käytetään.

Nuoren Voiman jutussa nostetaan esimerkiksi yksi toimija, mikä on mielestäni himpun verran epäreilua. Samanlaisia sopimuksia tehdään alalla muuallakin, tosin reilumpaa on ilmoittaa tämä vaikka kustantantajan verkkosivuilla ja puhua suoraan. Esimerkiksi Kustannus Aarni kertoo verkkosivuillaan, että kaunokirjailijan kanssa sovitaan tietty määrä kirjoja ostettavaksi suositushinnalla. Tällaisen julkaisun rojalti on parempi kuin alan yleinen prosentti.

Lisäksi artikkelissa oli pieni epätarkkuus runokokoelman kustannuksista. Nuoren Voiman jutusta saa kuvan, että kirjan valmistuskulut olisivat kokonaisuudessaan tuon noin 500 €. Tuntuu ihmeen pieneltä hinnalta, vaikka sivumäärä olisi pienikin. Toisaalla tarkennettiin, että tämä noin 500 € kattaisi vasta taiton ja kansikuvan, ei painokuluja.

Pahat

Ongelmiakin riittää. Libristeillä ja kriitikoilla on edellytyksiä tunnistaa helmet joukosta, tavan lukijalle se on vaikeampaa. Myös apurahakysymys on vaikea: kirjailijan on julkaistava, jotta hän voi apurahan myöntäjille osoittaa toimivansa aktiivisesti. Kirjallisuuspalkintojen ja apurahalautakuntien raadit oppivat nopeasti tuntemaan kustantamot, joiden laatu jättää toivomisen varaa.

Artikkelissa haastateltu Anna-Riikka Carlson on varmasti oikeassa, että kirjallisuus ei kärsi isoista julkaisumääristä. Muuten Amazon Kindle olisi varmaan tuhonnut englanninkielisen kirjallisuuden jo kauan sitten. Mutta kirjailijat siitä aivan varmasti kärsivät kukkaroissaan. Toisaalta taiteellinen kehitys teosten välillä edellyttää sitä julkaisua.

Artikkelissa haastateltu Salomaa ei kaivannut Mediapinnalta kustannustoimitusta, koska hän on kierrättänyt tekstejään kirjailijavetoisissa palautepiireissa. Mutta vertaispalaute ei riitä korvaamaan kustannustoimittajaa. Perinteinen kustantaminen on muodin, kaupallisuuden ja politiikan talutushihnoistaan huolimatta (tai niiden ansiosta) pystynyt tarjoamaan kirjailijalle hänen tarvitsemansa kustannustoimittajan tuen, jota ilman harva teos kasvaa täyttämään koko potentiaalinsa. Kukaan meistä ammattilaisistakaan ei voi olla oma lukijansa, eivätkä kavereiden (anteeksi vain) mielipiteet toimi vääristämättömänä heijastuspintana.

Usein parjatusta pienkustantamoiden markkinoinnista on sanottava, että suuret tai keskisuuret kustantamotkaan eivät markkinoi kaikkia kirjailijoitaan. Eli markkinoinnin määrää ei voi pitää laatukriteerinä pienen ja suuren välillä.

Rumat

"Kirja-alan ammattilaisena" on pakko sanoa Mediapinnasta vielä, että en sinänsä paheksu, loistava markkinointitempaus. Vain vauhtisokeus (tai ahneus) lienee iskenyt. Olisin pysäyttänyt painokoneen siinä kahden- tai kolmensadan kohdalla. Tunnen myötätuntoa jutussa mainittua tietopalvelupäällikköä kohtaan. Kun Mediapinta julkaisee satoja nimikkeitä niin se on valtava määrä.

Toisaalta yrittäjän olisi tyhmää vetää liinat kiinni, kun kysyntää kerran on. Runous tuntuu olevan laji, jota moni haluaisi kirjoittaa – lukematta sitä ollenkaan, tuntematta perinnettä tai pystymättä kehittämään sitä pidemmälle.

Palvelukustantajien paketit markkinointiin tai levitykseen eivät yleensä ole sen kummempia kuin että kirjan saa esimerkiksi Kirjavälityksen tietokantaan, ja sen ilmestymisestä voidaan lähettää lehdistötiedote. Näkyvyyttä saati tilauksia kirjakauppoihin nämä eivät takaa, neuvokkaampi tekee itse.

Lopuksi: Vaikka kirjailijoita pidetään taiteellisina tyyppeinä ja oman tiensä kulkijoina, niin usein olemme porvarillisia virkamiehiä verrattuna pienkustantajiin!

Ja kerta kiellon päälle: Pidän syys-lokakuun vaihteessa Tampereen työväenopistossa viikonloppukurssin juurikin näistä samoista aiheista, eli kirjan julkaisijan eri vaihtoehdoista. Kurssi on täällä: https://www.opistopalvelut.fi/tampere/course.php?l=fi&t=22957

Tuesday, August 29, 2017

Kirjan julkaisemisen jälkeen - sekalaisia tunnelmia


Olen lapioinut hommia, jotka olivat jääneet Syyskuun jumalien julkaisun ja Worldconin jälkeiseen aikaan. Kun kesäkuun vaihteessa palautin käsikirjoituksen taittoon, lähdin mökille ja kuvittelin, että alan seuraavana päivänä kirjoittaa uutta kirjaa. Ei se mennyt ihan niin, vaan kesä meni lomaillessa, Worldconin julkaisuja valmistellessa ja vedoksia lukiessa.

Ensimmäiset lukijakommentit ovat ilahduttaneet kovasti. Noin muuten en ole ehtinyt vastaanottoa ajatella (lue: murehtia). Kävin viikko sitten sunnuntaina Helsingissä Art Goes Kapakassa keskustelemassa Iia Simeksen kanssa uudesta kirjasta ja yleensä kotimaisesta spekulatiivisesta fiktiosta. Kiitos kaikille, jotka olitte kuuntelemassa Vltavassa ja tulitte juttelemaan haastattelun jälkeen! 


Kuva: Hannu Peltonen

Kotimaisesta spefistä viimeisen viiden vuoden aikana on muuten ilmestynyt englanninkielinen katsaukseni Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Cosmos pen -lehdessä. Jos lehti jäi conista nappaamatta, sen saa täältä.

Worldcon merkitsi myös päätepistettä Osuuskumman englanninkieliselle antologiahankkeelle. Never Stop -teoksen voi hankkia paperisena täältä tai e-kirjana iTunesista, Amazonista tai Elisa Kirjasta. Iloinen uutinen on, että Persistent Visions Magazine hankki reprints-oikeudet novelliini The Whaler’s Wife tuoreeltaan conin jälkeen. Lehden toimittaja oli hankkinut antologian conista, lukenut sen ja innostunut novellista. Kerron lisää myöhemmin, kun tiedän, milloin se ilmestyy.

Osuuskummalla on muitakin kiinnostavia käännöshankkeita luvassa. Olen toimittamassa ruotsinkielistä antologiaa osuuskummalaisten novelleista. Kymmenen novellia sisältävä antologia ilmestyy ensi vuonna, kerron siitäkin enemmän lähempänä ajankohtaa. Kirjallisuuden vientikeskus FILI tukee ystävällisesti käännöstyötä. 

Samalla teen seuraavaa kirjaa, opaskirjaa kodin rahoista, joka ilmestyy sekin ensi maaliskuussa. Leppoisa opas huusholliin -kirjan jatko-osa on ollut minulla ja kollegallani Aino-Maijalla työn alla nyt jo pari vuotta. Tietokirjoittaminen on erilaista kuin kaunokirjallisuuden kirjoittaminen, mutta vähintään yhtä antoisaa, eikä vähiten ryhmätyön vuoksi. Silloin tällöin on hyvä päästä ulos omasta päästään.



Yritän jarrutella mopoa, ettei riistäytyisi käsistä. Kaikkea uutta ja innostavaa olisi käsillä kansainvälistymisen tiimoilta, ei liittyen niinkään kirjoittamiseen kuin pienkustantajana kehittymiseen. Worldcon raotti monenlaisia ovia, ei vähintään sitä kautta, että ainakin minua se rohkaisi kokeilemaan asioita, joita en ole ennen tehnyt. Eniten rohkaisua sai siitä kiinnostuksesta, jota ulkomaalaiset vieraat osoittivat suomalaista spefiä kohtaan.

Olen yrittänyt rentoutua. Siivonnut työpöytäni, yrittänyt keräillä ympärille kauniita esineitä ja olen hakenut netistä kuvia kauniista kirjastohuoneista ympäri maailmaa. Yrittänyt myös kesän jäljiltä syödä terveellisesti ja kiertää korkin kiinni, vaihtelevalla menestyksellä.

Viikonloppuna 2.9. osallistun Työväenkirjallisuuden päivään Tampereen Werstaalla klo 11-17. Päivystän Pirkkalaiskirjailijoiden myyntipöydän takana, tulkaa moikkaamaan ja hakemaan omistuskirjoitus Syyskuun jumaliin!

Työväenkirjallisuuden päivä: http://www.tkm.fi/tkp15/

Monday, August 14, 2017

Worldcon-raporttia

Helsingin Worldcon 75 on ohi ja ihmiset palailevat pikkuhiljaa takaisin omaan elämäänsä. Itselläni viikonloppuun mahtui niin paneeleihin osallistumista kuin niiden pitämistäkin, englanninkielisen antologian julkistaminen torstaina, oman kirjan Syyskuun jumalat julkistaminen perjantaina ja Osuuskumman tiskin takana seisomista viikonloppuna. Huikaisevat viisi päivää, kivaa oli!

Tapasin trade hallin käytävällä tuttavan, joka harmitteli päiväpassien loppumista ja vähäistä tiedotusta päiväpasseista ylipäätään. Monille suomalaisille on ollut vaikea hahmottaa tapahtuman luonnetta, koska meillä ei ole järjestetty aivan vastaavaa. Kyse conissa oli todellakin ja pohjimmiltaan WSFS:n eli Maailman Science Fiction Seuran vuosikokouksesta, jossa äänestetään seuran asioista, lähinnä tulevien conien pitopaikoista ja Hugo-palkintojen jakamisesta. Kokouksen ”bisnes-puoli” on avoin kaikille osallistujille, ja Hugo-palkinnot puolestaan jaetaan jäsenäänestyksellä.

Toisin sanoen: Worldcon ei ole kirjamessut tai Finncon, johon kävellään sisään noin vain. Se on suurin ero. Ohjelmaa seuraamassa tai käytävillä fiilis on kuitenkin kutakuinkin sama.

Conista on upeita, tarkkoja virallisia valokuvia täällä. Bloggauksen kuvituksena on omia sumeita, rakeisia kuviani viikon varrelta.

Ohjelma

Pari sanaa ohjelmista, jota onnistuin näkemään:

Hyvä valinta oli mennä ihan ensimmäiseksi kaverin kanssa kuuntelemaan keskustelua ”How to make the most of your first Worldcon”. Ja onneksi olimme ajoissa paikalla, koska iso osa kuuntelijoista jouduttiin käännyttämään ovelta. Esittelyä hoitanut Carolina Gómez Lagerlöf ei ollut uskoa, että kaikki olivat tulleet oikeaan paikkaan. Carolina ja Suomessa aiemminkin vieraillut Gay Haldeman kertoivat 5-2-1 säännöstä: Worldconin kävijän pitäisi nukkua ainakin viisi tuntia yössä, syödä kaksi kertaa päivässä ja käydä kerran päivässä suihkussa.

Avajaiset tarjosivat suomalaisille tuttua, amerikkalaisille ja muille ulkomaalaisille ehkä eksoottisempaa kansanperinnekamaa. Heti avajaisten jälkeen ohjelma jatkui Tea and Jepardy -podcastin live-esityksellä Emma ja Peter Newmanin sekä G.R.R.Martinin kanssa. Joitakin ihan kiinnostavia asioita tuli keskustelussa esille, kuten kirjailijan työn muutokset Yhdysvalloissa vuosikymmenten aikana (keskikaartin kirjailijat tahdotaan tiputtaa kustantajien listoilta, pitäisi olla myyntihittejä). Ohjelman paras osa oli kuitenkin valovoimainen Emma Newman, jota en millään meinannut uskoa samaksi Emma Newmaniksi, jonka teosta Planetfall juuri luen. Hain hänen signeerauksensa seuraavana päivänä samaan kirjaan.

Omat paneelini menivät tavallisen kaoottiseen tapaansa, aiheet vaihtelivat pohjoismaisesta fantastisesta kirjallisuudesta kulttuuristen vihjeiden kääntämisen vaikeuteen. Hal Duncan oli karismaattinen esiintyjä Euroopan historia ja myytit -paneelissa, mutta ymmärsin hänen skottimurteestaan noin puolet. Kulttuuri ja kääntäminen -paneelissa oli mukana japanin kielen tulkki, itse panelisti oli ihana nainen ja sain häneltä palan kakkua(!), mutta kommunikaatio tulkin välityksellä kesti kauan. Olin helpottunut, kun omat moderaattorin velvoitteeni olivat perjantaina ohi ja pääsin siirtymään haastateltavan rooliin, Emmi Itärannan, Jack Campbellin ja Joe Abercrombien kanssa keskustan Akateemiseen Kirjakauppaan.

Lauantaina istuin yleisössä kuuntelemassa John Henry Holmbergin kunniavieraspuhetta (hassuja sattumuksia fandomissa 70-80-luvuilla), monikielisestä kirjoittamisesta (paneelissa kirjailijat Nina Niskanen, ranskalainen Aliette de Bodard, amerikkalainen Ken Liu, Emmi ja tanskalainen Jakob Drud) sekä suomenkielistä ohjelmaa kirjallisuusviennistä. Viikonloppuna seisoin myös molempina päivinä pari tuntia Osuuskumman tiskin takana, mikä olikin hyvä tapa morjenstaa tuttuja, jotka sattuivat kuljeskelemaan ohi. Lisäksi myimme tietenkin paljon kirjoja, etenkin Never stop -antologiaa.

Suurimmat starat tuntui olevan G.R.R.Martinin, Robin Hobbin ja muiden kirjailijoiden lisäksi ihkaelävä astronautti Kjell N. Lindgren.

Signeerasin omaa kirjaani käytävillä. Oman yleisön kanssa on mukavaa olla.

Kiitämme:

- Coniteaa ja järjestäjiä, uskomaton maratoni ja ihan mahtava suoritus. Suurimmat henkilövaihdokset organisaation johdossa taisivat tapahtua pitkien vuosien varrella bidin aikana ja ennen conia, joten varsinaisen conin ollessa käynnissä toivottavasti kukaan ei palanut pahasti loppuun.
- Vieraita. Monta valovoimaista kirjailijaa ja esiintyjää, paljon kiinnostavaa ohjelmaa, ihmisiä kaikkialta maailmasta. Kaikki paneelini toteutuivat suunnitellusti ja panelistini olivat paikalla ja ajoissa. Ja yleisö antoi paneelien jälkeen palautetta! Ja kiitti moderoimisesta. Pitää omaksua tätä palautteen antamista enemmän mukaan suomalaiseen toimintakulttuuriin.
- Messukeskusta. En olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta messukeskus sopii tämän tyyppisen kirjallisuustapahtuman järjestämiseen. Käytävillä oli tilaa, auloissa oli tilaa, erikeseinillä varustetuissa ohjelmasaleissa oli tilaa. Äänentoisto ja valaistus olivat toimivia.

Moitimme:

- Konferenssikeskus oli viihtyisä, mutta huoneet eivät olleet tarpeeksi suuria. Käytävillä oli tungosta, jonoja ja osa ihmisistä jäi pienempien salien ulkopuolelle. Asia korjaantui viikonloppua kohti, kun tapahtumapaikan koko suunniteltu kapasiteetti otettiin käyttöön ja lisäksi vuokrattiin vielä ylimääräisiä huoneita.
- Messukeskuksen ketjuravintolat. Enemmän yrittämistä nyt helvetti soikoon, ei asiakkaita seisoteta tuollaisissa jonoissa vaan hankitaan lisää henkilökuntaa isojen tapahtumien ajaksi. Itse henkilökunta oli ystävällistä ja palvelualtista, mutta isojen ketjujen pääkonttoreita ei tunnu kiinnostavan pätkääkään, onko heitä tarpeeksi.
- Toisaalta en kyllä oikeastaan moiti mitään muuta. Conia edeltävässä kaaoksessa viestintä näytteilleasettajien ja juhlien järjestäjien suuntaan oli vähän sekavaa, mutta niin saattaa odottaakin. Puheenjohtajisto teki uusia päätöksiä muuttuvissa tilanteissa ja niin kuuluukin tehdä. Worldcon 75 oli lopulta toiseksi suurin koskaan järjestetty, ja tapahtumaa on tosiaan järjestetty vuodesta 1939. Näin suureen suosioon tuskin kukaan osasi varautua.

Omasta puolestani olen vähän pettynyt itseeni, että kaljalla tuli istuttua lähinnä suomalaisten kanssa. Siis aivan loistavien ja ihanien suomalaisten kanssa, mutta kun etukäteen olin suunnitellut, että yrittäisin tutustua ulkomaalaisiin vieraisiin. Onneksi heidän kanssaan tuli vaihdettua ajatuksia tupakkapaikalla, jonoissa ja green roomissa, ja ainakin yhden uuden ystävänkin sain.

Lopuksi: Ihmettelin FILI - Finnish Literature Exchangen puuttumista conista. Worldconiin osallistui ulkomaisia kustantajia, kirjakauppiaita, tuottajia, toimittajia ym. Olisiko tämä ollut hyvä tilaisuus tehdä tunnetuksi suomalaista kirjallisuutta maailmalla? Vertailun vuoksi, torstai-illan Kiina-bileissä oli suurlähettiläs puhumassa. Hyvä kuitenkin, että fandom tekee suomalaista spekulatiivista fiktiota omilla ponnistuksillaan tunnetuksi maailmalla.

Soikkelin raportti conista: http://bitteinsaari.blogspot.fi