Wednesday, December 15, 2010

Esikoisromaani

Sivulta http://www.intokustannus.fi/uutiset/2010/73

Saara Henriksson: Moby Doll

"Romaani, jossa mies etsii naista ja nainen etsii valasta. Moby Doll kertoo saavuttamattoman kohteen metsästyksestä, mutta myös kommunikaation mahdollisuudesta ja musiikin voimasta. Valaiden laulusta Jenny etsii vastausta kysymykseen, jonka hän on esittänyt jo lapsena: mitä valaat toisilleen kertovat, kun ne laulavat. Kirja kertoo osaltaan myös ihmisen ja valaiden suhteesta kautta aikojen."

Tekstiä viilataan vielä tammikuulle, mutta nyt se on ainakin pakko saada valmiiksi.

Inton katalogi 2011 on täällä: http://www.intokustannus.fi/tiedostot/pdf/1292416543_innonkevat2011-2.pdf

Saturday, October 9, 2010

Philip Hoare: Leviathan (or, the Whale)

Laitan kirjaesittelyn tänne, koska Leviathan kuuluu enemmän tämän blogin otsikon alle. Tämä kirja on aarre. Jos Philip Hoare ei olisi kirjoittanut sitä, minun olisi pitänyt kirjoittaa. Leviathan esittelee kaskelotin ja valaanpyynnin kulttuurihistoriaa Herman Melvillen jalanjäljissä. Kirjassa vieraillaan Nantucketissa Yhdysvalloissa, Iso-Britannian entisissä valaanpyyntisatamissa ja mm. Azoreilla. Volyymi on vakuuttavat 450 sivua ja sisältää tiukkaa esseististä asiaa aiheesta, josta on hämmästyttävän vähän kirjoitettu, siihen nähden miten tärkeä osa valaanpyynti oli teollistuvalle maailmalle. Pyörät pyörivät, valaanpääöljy piti ne rasvattuina.

Hoare on tehnyt kotiläksynsä hyvin. Historiallisten lähteiden äärellä on käyty henkilökohtaisesti ja ammennettu syvältä. Moby Dick tulee käsitellyksi perusteellisesti ja perustellusti. Erityisen vaikuttunut olin jaksosta, jossa kuvailtiin Melvillen ja Nathaniel Hawthornen ystävyyttä sekä sitä, miten miehet vaikuttivat toistensa elämään ja tuotantoon. Kirja on kaunis myös ulkoasultaan, pidän kovasti vanhoista valasta esittävistä piirroksista. Teettäisin sellaisesta tatuoinnin, jos en olisi niin nynny.

Tekstistä paistaa läpi Hoaren intohimo ja tiedonhalu. Hän myös ymmärtää kohdettaan. 1800-luvulla valaanpyytäjä oli romanttinen sankari, joka palasi mereltä yltäkylläisen saaliin kanssa, tai tuhoutui yrittäessään. Valasöljy oli kallisarvoista. Sitä käytettiin lubrikanttina, polttoaineena ja yleensä rasvana. "Valaanluuta" eli hetuloita taivutettiin korsettien tueksi, ambra oli ruhtinaiden suosima kallis hajuste.

1900-luvulle tultaessa valaanpyynti oli itse muuttunut teollisuudeksi, joka pyyhkäisi suuret valaat kokonaan tai melkein sukupuuttoon. Tässä vaiheessa valas oli muuttunut bulkkituotteeksi. Sitä käytettiin mm. lemmikkieläinten ruoaksi, margariinin ainesosana ja kosmetiikkateollisuuden raaka-aineena. Valaanpyynnin huippuvuonna 1965 pyydettiin lähes 72 500 valasta, enemmän kuin kultakauden laivastot saivat saaliikseen koko vuosisadassa.

Valaista itsestään kerrotaan enemmän kulttuurin, kirjallisuuden ja anekdoottien kautta kuin luonnontieteen näkökulmasta. Valaslajeista annetaan kuitenkin sen verran tietoa, että jatkoluettavan etsiminen helpottuu. Kannattaa muuten huomata, että latinankielinen lajinnimi on hyvä tarkistaa ennen suoraa käännöstä englannista - esimerkiksi grönlanninvalas ja Greenland Whale tarkoittavat eri lajeja. Ennen kaikkea Hoare onnistuu osoittamaan, miten vähän valaista tiedämme, vaikka olemme pyytäneet niitä niin paljon.

Alaskan inuit-heimot pyytävät vuosittain muutamia grönlanninvalaita osana perinteistä elämäntapaansa. Näistä yksilöistä on löydetty ammuksia, jotka ovat osuneet niihin, kun ne ovat olleet nuoria. Vuoden 1981 jälkeen on löydetty kuusi kivestä tai luusta tehtyä harppuunankärkeä. Inuit eivät tunnistaneet näitä aseita, sillä he ovat käyttäneet metalliharppuunoita 1870-luvulta lähtien. Kudos- ja radiohiilitutkimuksissa on pystytty päättelemään 135-180 ja jopa 211 vuotta vanhojen valasyksilöiden iät. Sitä alkaa miettiä, miten vanhoja valaita arktisen alueen jäälauttojen alla oikein asustaa. Ne ovat eläneet vanhemmiksi kuin vainoajansa.

Kaupallinen valaanpyynti näyttäytyy kirjassa menneen maailman ilmiönä. Menneeseen se toivottavasti pian painuukin. Hoaren kanta asiaan tulee parhaiten perustelluksi siinä huolellisessa ja mieleenpainuvassa työssä, jonka hän on laatinut.

Philip Hoare: Leviathan (or, the Whale). Fourth Estate 2008. Lontoo.

Syksyn 2010 käsikirjoitus

Aloitin graduseminaarin. Toistaiseksi hallitseva tunne on toivottomuus, vaikka käyn mainiossa naistutkimusseminaarissa siinä rinnalla. Tutkimuskysymyksen asettaminen ja aiheen rajaaminen tuntuvat vaikealta. Aiheeni liittyy poliittiseen retoriikkaan, se oli antiikissa ja keskiajalla oma oppiaineensa, pitäisi perehtyä varmaan siihenkin. Aiemmasta kokemuksesta olen huomannut, että aivokapasiteetti kasvaa, kun vähän vaivaa päätään. Keskittymiskykyni vain tuntuu olevan tiessään.

Lapsi on aloittanut osa-aikaisen päivähoidon kotimme viereisessä talossa, se on hyvin kätevää. Työaikaa säästyy, kun ei tarvitse matkustaa, ja toisaalta lapsen ei tarvitse olla niin pitkiä päiviä hoidossa. Lapsen tuleva huone on toistaiseksi minun työhuoneeni, olen kasannut tänne yliopiston kirjastosta lainaamani lähdeteokset, käsikirjastoni, arkiston, vanhat Kosmarit jne. Kirjoitan myös parin kaverin kanssa käytännöllistä tietokirjaa ekologisesta kodinhoidosta. Projekti on edennyt verkkaisesti, mutta sen tekeminen on ollut myös hauskaa. Etsimme teokselle tällä hetkellä kustantajaa.

Ennen kaikkea editoin romaanikäsikirjoitusta julkaistavaksi keväällä. Romaani käsittelee tämän blogin otsikkoaihetta: saavuttamattoman kohteen metsästystä ja valaita siinä sivussa. Romaani on sama, jota työstin Orivedellä Wihurin säätiön rahoittamalla Kohti mestaruutta -kurssilla. Kustantaja on pieni helsinkiläinen pulju, paljastan nimen kunhan kustannussopimus on allekirjoitettu. Harrastajakirjoittamisesta romaanin työstäminen eroaa lähinnä siinä, että nyt minulla on kustannustoimittaja. Stephen Kingin sanoin: kirjoittaminen on inhimillistä, toimittaminen jumalallista.

Iltaisin, kun kirjoittaminen tai lukeminen eivät ole sujuneet (tai projektien välillä vaihtaminen riittänyt kokoamaan ajatuksia) olen neulonut sukkia, tuijottanut 60-luvun vanhaa Star Trek sarjaa (feminististä tekstintutkimusta varten, totta kai...), kuunnellut Lady Gagaa ja soittanut pianoa. Asumme aivan Kalevan keskuspuiston vieressä, lapsen kanssa pääsee sinne ulkoilemaan heti alaovelta.

Kuvateksti: Lapsi järsii romaanikässäriä

Friday, October 8, 2010

Kirppisprojekti

Vuokrasin kaverin kanssa pöydän itsepalvelukirppikseltä neljäksi viikoksi. Kannoin sinne kassikaupalla pieniä lastenvaatteita ja tarvikkeita, kummallisia koristeita ja kaikenlaista roinaa. "Hoidimme" pöytää hyvin, kävimme järjestämässä ja täydentämässä sitä miltei päivittäin. Voittoa tuli hieman, mutta se ei voi kirppismyynnissä ollä pääasia. Tuntipalkoille ei pääse, kun laskee vaivannäön mukaan. Itsepalvelukirppisten korkeat pöytävuokrat yleensä myös huolehtivat siitä.

Kirppisprojektilla oli muitakin vaikutuksia kuin suora roinan määrän väheneminen kaapeissa. Esineitä päätyi kaappien kätköistä paitsi myyntipöydälle, myös omaan kotiin esille ja ihailtavaksi. Raivasimme asuntomme kellarikomerosta putkiremontin tieltä isoja, kannellisia Riihimäen Lasin purkkeja. Ne ehtivät viettää puoli vuotta tyhjän panttina kaapissa ennen kirpparipöydän vuokraamista. Isoimmista (lue: epäkäytännöllisimmistä) pyyhin pölyt ja vein kirppikselle, pienemmät täytin yrttiteesekoituksella ja laitoin esille.

Saimme Markun serkulta käytännölliset teräskattilat, joten ajattelin viedä myös vanhat emalikattilat pois. Ne eivät olleet aivan priimaa, kattila oli lommoinen ja kasarista hukkunut kansi. Tajusin kuitenkin kurkata pohjaa, jossa luki Finel, Arabia. Kalakattila löytyi helposti netistä, se on Esteri Tomulan Neptun-sarjaa, tässä kuvassa. En raaskinut viedä sitä kirppikselle, mutta epäkäytännöllisenä se pääsi hyllylle koristeeksi, oikeutetulle paikalleen.

Täysin tavaroista eroon pääseminen ei siis onnistunut, mutta keittiöstä alkaa pikku hiljaa tulla viihtyisämpi. Mikä parasta, esineet ja asetelmat näyttävät paremmilta, kun tasot eivät lainehdi rojua.

Wednesday, September 1, 2010

Klassikkouusinta: Siistit ja sottapytyt

Tämä kolumni on julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehdessä keväällä 2006. Pistän sen tähän uudelleen, herättämään ajatuksia näin syksyn aluksi.

Siistit ja sottapytyt

Jokaisessa enemmän kuin yhden asukkaan taloudessa vallitsee joukko lausumattomia sopimuksia, joista kukin osapuoli uskoo toisen pitävän kiinni. Kotityöt ja erityisesti siivoamisen jakautuvat nykyisen tasa-arvoisen yhteiskuntakäsityksen mukaan tasapuolisesti kullekin solun, kommuunin tai kahden ihmisen talouden asukkaalle. Juuri tästä hellyttävästä uskostamme syntyvät yhteisasumisen usein pahimmat konfliktit.

Jostain syystä sota järjestyksen ja kaaoksen tasapainosta kärjistyy useimmiten tiskeihin. Armottomalle hutilukselle ne eivät huuda: tule ja tiskaa meidät. Tiskejä ei yksinkertaisesti ole hänelle olemassa, ennen kuin kaikki astiat ovat käytössä. Vasta silloin hutilus tarttuu harjaan. Tämä voi tapahtua viikon tai kuukauden kuluttua.

Siistiä asukasta yleinen kaaos ahdistaa. Kun hän illalla tulee väsyneenä kotiin, hän alkaa siivota. Hutilus asuintoveri tervehtii häntä iloisesti sohvan pohjalta ja jatkaa lukemista. Imuri odottaa hylättynä nurkassa, vaikka pölyä inhoava kämppis on usein huomauttanut sen käyttöönotosta. Hutilus on tarttunut toimeen pyydettäessä – mutta hän ei tee sitä uudelleen, ellei kämppis pyydä. Yhä uudelleen.

En jaksa joka kerta sanoa samasta asiasta, huokaa säntillinen asuja. Ja tarttuu harjaan. Kunnes eräänä päivänä kyllästyy, ja vuodattaa ahdistuksensa toverilleen.

Hutilus on nolona. Olisit sanonut, hän puolustautuu. Eivät ne tiskit minua häiritse, hän yrittää. Sekä hutilus että siisteysintoilija oppivat vähitellen karvaan läksyn. Ei riitä, että kotityöt jaetaan tasan. Hutiluksen on opittava asettumaan siisteysfriikin asemaan ja näkemään epäjärjestys ympärillään. Siisteysintoilijan on hyväksyttävä se, että hän joutuu jatkossakin nalkuttamaan.

Lopulta molemmat voittavat. Hutiluksesta kouliutuu siisteysintoilijan pyyteettömän kouluttamisen ansiosta sivistynyt ihminen, joka pyöräyttää harjaa vessanpytyssä ja vie haisevat roskat ulos. Itse säntillisyyskin samalla joutuu mukautumaan ja hyväksymään, että ei itse täysin hallitse ympäristöään. Mikä auttaa selviämään ilman mahahaavaa elämässä noin yleensäkin.

Friday, July 16, 2010

Jyväskylän Finnconissa: Perjantai

Täällä taas, Finnconissa siis. Tänä vuonna kirjallisuudentäytteiseen con-ohjelmaan lomittuu 2-vuotiaan nukuttamista ja syöttämistä hotellihuoneessa. Käytänkin tilaisuutta hyväkseni paitsi akkujen lataamiseen, myös raportoimiseen suoraan paikan päältä. Saavuimme Jyväskylään itse asiassa jo eilen, mutta varsinainen con alkoi vasta tänään. Eilen mies osallistui tutkijatapaamiseensa ja minulla oli ilo treffata pari tuttua kirjoittajaa, jotka osallistuivat Jyväskylän Kesän Kuultavia-ääninovellikilpailuun.

Päivä on ollut kuuma, Jyväskylässä oli tänään jo aamulla 23 astetta lämmintä. Finnconin järjestäjät ovat joutuneet kohtaamaan saman ongelman kuin monissa suomalaisissa kodeissa kesällä 2010: rakennukset on suunniteltu keräämään niin paljon lämpöä ja auringonvaloa kuin mahdollista, eikä koneellista ilmanvaihtoa juuri tunneta. Kuumin kesä 75 vuoteen on niittänyt uhreja con-vieraiden joukossa, ja ensiksi ratkaistavaksi asiaksi joka ohjelmanumeron kohdalla on muodostunut se, miten saada tapahtumavieraille tarjoiltua tarpeeksi vettä ja hengitysilmaa. Kirjailijatalon ohjelma siirrettiin suosiolla ulkotiloihin, johon talon puutarhan puoleinen terassi tarjosi oivalliset, joskin ahtaat puitteet.

Finncon-perjantai oli ohjelmaa täynnä. Tutkijatapaamisessa akateemisia papereita proseminaaritöistä väitöskirjan artikkeleihin kommentoivat Markku Soikkeli, Frans Mäyrä ja Liisa Rantalaiho. Kirjailijatalolla keskusteltiin Hugo-palkintoa vuonna 2010 tavoittelevista novelleista. Lisäksi ohjelmassa oli tutustumisretki hiukkaskiihdytinlaboratorioon.

Myös Suomen Tieteiskirjoittajien tapaaminen pidettiin Kirjailijatalon tiloissa. Nova-sijoittuneille kirjoittajille järjestettiin palauteseminaari, jossa osallistujat saivat kommentoida toistensa tekstejä. Kotimainen kunniavieras Sari Peltoniemi puhui otsikolla Kirjoittamiseni juuret (tämä ohjelmanumero meni minulta ohitse, sillä häärin tuolloin kirjailijatalon keittiössä). Ulkomaiset kunniavieraat Pat Cadigan ja Ellen Kushner jakoivat runsaslukuiselle yleisölle viisauttaan kirjoittamisen taidosta, allekirjoittaneen haastattelemina.

Keskusteltavaa riitti, sillä kirjailijavieraamme ovat työskentelytavoiltaan erilaisia: Ellen Kushner luottaa vertaistukeen, -kritiikkiin ja keskusteluun (hän kuulemma ajattelee parhaiten puhuessaan), kun taas Cadigan ei näytä tekstiä kenellekään ennen kuin se on valmis. Pulmatilanteessa hänen on itse löydettävä tiensä ulos, sillä kukaan toinen ei voi sitä hänen puolestaan tehdä kuitenkaan.

Pat Cadigan sanoi olevansa enemmän lyhyen proosan kirjoittaja, kun taas Ellen Kushner kertoi, miten hänen useat novellinsa ovat muistuttaneet enemmän romaanin lukuja. Yhtäläisyyksiäkin molempien uralta löytyy. Molemmat ovat olleet pitkään osa sf-fandomia ja luoneet sen kautta arvokkaita kontakteja. Kumpikin on kirjoittanut myös tilaustöitä, Kushner "luo oma seikkailusi" -kirjoja ja Cadigan elokuvien romaaniversioita sekä elokuvien maailmaan sijoittuvia tarinoita. (95 000 sanan tavoitteen täyttäminen kysyy muuten kekseliäisyyttä. Eräästä tällaisesta kirjastaan Cadigan totesi, että henkilöt olivat hyvin taipuvaisia introspektioon...)

Kirjoittaja ei työskentele tyhjiössä, vaan häntä auttavat monet ihmiset. Pat Cadigan muisti muiden muassa ystäväänsä ja mentoriaan Robert Heinleinia, Ellen Kushner puolestaan kiitteli pitkäaikaista toimittajaansa Ellen Datlowia (joka meillä oli kunnia saada Jyväskylään kunniavieraaksi kolme vuotta aikaisemmin). Kirjailijat kehottivat yleisössä istuvia tulevia kirjoittajia löytämään oman lajinsa ja ne keinot, jotka toimivat kunkin kirjoittajan kohdalla. Yleispäteviä sääntöjä tekstin tekemiseen ei ole. Tekstejä kannattaa lähettää pelottomasti eteenpäin, sillä hylkäämistä ei käytetä kirjoittajaa vastaan. Pitää vain yrittää uudelleen.

Iltapäivä päättyi Nova-palkintojenjakoon. Aloitteleville kirjoittajille suunnattu kilpailu järjestettiin tänä vuonna 11. kerran. Vuoden 2010 Nova-palkinnon voitti jyväskyläläinen kirjoittaja Tomi Jänkälä novellillaan "Uralin sininen". Toiseksi tuli porvoolainen Jaana Lehtiö novellillaan "Palautus" ja kolmanneksi espoolainen Anna Malinen novellillaan "Vihat". Kilpailuun osallistui 96 kirjoittajaa yhteensä 128 novellilla.

Tuomariston mukaan kisan kärki oli tällä kertaa tasainen, mutta kymmenen kärki nousi melko selkeästi erilleen. Kaikkien finalistinovellien tarinakaaret ovat eheämpiä kuin edellisinä vuosina, mutta ongelmia oli kuitenkin henkilöhahmojen syvyydessä. Suosittuja teemoja tänä vuonna olivat lisääntyminen, ekologia, eläinten oikeudet ja vuodesta toiseen kirjoittajia kiehtova aihe, elämän ja kuoleman välinen raja ja sen ylittäminen suuntaan tai toiseen.

Ohjelman lisäksi seurasimme perjantaina yhdistyksemme lehden Kosmoskynän vaiheita postin hukkaamana pakettina (puhelimen välityksellä), ihailimme kunniavieraiden viuhkoja, juoksimme lapsen perässä kirjailijatalon puutarhassa ja tapasimme viehättävän Ievan Latviasta. Huomenna jatketaan.

Tuesday, March 30, 2010

Perheroolissa

Kummitäti lähettää ulkomailta lapselle lahjan. Se saapuu valkoisessa kirjekuoressa ja nauhalla koristetussa paketissa, nauha kiinnitettu valkoiseen pakettipaperiin vihreä-puna-valkoisella kärpässienitarralla. Paketin sisältä paljastuu xylofoni ja puinen malletti, jolla sitä soitetaan.

Tunnen kaipuuta ja arvostusta kummitädin elämäntapaa kohtaan. On niitäkin, joiden ei tarvitse pyyhkiä matolta kakkaa ja lattialta pissaa, joilla sattuneesta syystä ei ole miestä tai lapsia. Heidän ei tarvitse ostaa asuntoa, vaikka keskiluokkaan kuuluisivatkin, sillä keskiluokan (ainakaan kaikkein tiukimmat) rajoitukset eivät koske heitä. He voivat säästää ansaitsemansa rahat ja muuttaa Italiaan kirjoittamaan runoja.

Aniharva tekee niin, paatuneinkin sinkku yleensä singahtaa naimisiin ja laittaa lapsia heti, kun tilaisuus tulee. Vapaat, lapsettomat naiset ja poikamiehet ovat vähemmistössä, siksi heidän on vaikeampi löytää omia tapoja elää elämänsä. Miehillä on ehkä enemmän esikuvia kuin naisilla. Keskiluokan odotukset ja ote pitää, se ei laske irti, vaikka me nuoret aikuiset olemme syntyneet vauraampina kuin yksikään edeltävä sukupolvi, ja kaikki reitit ovat olleet meille avoimia. Ne sulkeutuvat, kun ensimmäinen lapsi syntyy.

Sukupuoliroolit ovat ehkä ahtaat, mutta vielä ahtaampi on suomalainen käsitys siitä, millainen on oikeanlainen perhe. Suomen kokoisessa maassa on kerrallaan vain yksi totuus siitä, miten lapset on hoidettava oikein. Siihen verrattuna kotiäiti/uraäitikeskustelu on pieni vivahde-ero, samanlainen kuin kesto- vai kertakäyttövaippa-keskustelu tai Reimatec- versus Lassie-ulkohaalari.

Lapsiperheellisen, on hän sitten naimissa tai yksinhuoltaja, on asetuttava aloilleen, mieluiten hankittava oma asunto, oltava kunnollinen, työssäkäyvä, ahkera. On vältettävä kaikkea sopimatonta, nautittava alkoholia kohtuudella (tai pienen lapsen äitinä ei mieluiten ollenkaan, muuten katsotaan pitkään), pukeuduttava aikuismaisesti. On hankittava kanta-asiakaskortti, ja auto, jos suinkin on varaa. Liityttävä keskiluokkaan.

Rooliodotuksista on turha syyllistää vain niitä, joilla lapsia syystä tai toisesta tällä hetkellä on, he eivät niitä yksin ole keksineet. Se on vähän sama kuin syyllistäisi naisia siitä, että mitäs olette syntyneet naisiksi, kun niillä on kerran huonompi yhtiskunnallinen tai taloudellinen asema. Keskiluokan paineet koskevat melkein kaikkia, koska vain keskiluokkainen tapa kasvattaa ja hoitaa lapsia on oikea ja turvallinen, piste. Ja yleensä ihmiset kuitenkin jossain elämänsä vaiheessa haluavat lapsia (paitsi Lauri 22 v. on tietysti eri mieltä). Aikojen saatossa ei ole keksitty perhettä parempaakaan tapaa järjestää sosiaalisia suhteita niin, että ihmiset eivät lopulta jäisi yksin, etteivät he joutuisi kokemaan yksinäisyyttä.

Toki (melkein) kaikki kaipaavat läheisyyttä ja toisen ihmisen seuraa, mutta monet säilyvät siitä huolimatta, jos eivät itsenäisinä, niin riippumattomina: pystyvät olemaan ystäviä, pysymään ystävinä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Pitämään omat kiinnostuksen kohteensa, ystävänsä ja harrastuksensa.

Hetkinen. Eikös sen pitäisi olla mahdollista myös lapsiperheessä?

Monday, March 29, 2010

Lasilähiö

Putkiremonttia paossa Arabianrannassa. Mies on töissä Tampereella, minä lapsen kanssa kolmatta viikkoa mummolassa. Tosin mummo puuttuu, se asustaa miesystävänsä luona. Meillä on mukavat oltavat, pieni saunallinen kolmio ihan itsellämme. Tosin viikot yksinhuoltajana tuntuvat käyvän vähän pitkiksi.

Arabianranta on kummallinen paikka. Tämä on uusi kaupunginosa, talot on rakennettu suht samaan aikaan, rakennuskanta ei ole kerrostunut pikkuhiljaa niin kuin kaupungin keskustassa. Suunnittelijat, arkkitehdit ja rakennuttajat ovat istuneet saman pöydän ääreen ja miettineet, mitä ihmiset haluavat uudenlaiselta kaupunkielämältä: keskustan läheisyys, luonto, luovuus, läheinen yliopistokampus, työpaikkoja, joskin niitä on kai syntynyt vähemmän. Lapsiperheitä on muuttanut alueelle paljon, niin kuin aina uusille asuinalueille, lapsia on kaksi kertaa niin paljon kuin Helsingin kaupunginosissa keskimäärin. Isot pihat, taiteeseen heti rakennustöiden alkuvaiheessa satsattu-2 prosenttia. Eri asumisperusteet kunniaan: yhteispihoja ympäröivät niin omistus- kuin vuokra-asunnotkin.

Lasitetut parvekkeet ovat hauskannäköisiä, kuin olohuoneita rottinkikalusteineen, kukkalaatikoineen ja lyhtyineen. Suurimman osan vuotta niillä ei oleile kukaan. Kun vaikka saunaporukka vilvoittelee parvekkeella, mekkalointi kuuluu kaikkiin asuntoihin, ja parvekkeen ovet vedetään kiinni. Vain silloin tällöin joku aamupäivävapaasta nauttiva nainen kattaa aamukahvin pienelle pöydälle niin, että ohikulkijat voivat sen nähdä. Parveke on siisti ja soma, pöydän päälle on levitetty liina, täydellinen paikka nauttia raikkaasta ilmasta ja säleikön läpi tunkeutuvasta auringonsäteestä. Lintuja täällä on ihmeen vähän, katujen vierille istutetut puut vasta lapsenkorkuisia taimia.

Toki täällä on helppoa olla lapsen kanssa, paljon helpompaa itse asiassa kuin kotona Kalevassa. Ei tarvitse ahtautua pieneen hissiin rattaiden kanssa, ja aina kun menee pihalle, siellä on leikkitovereita. En vain tiedä, viihtyisinkö täällä itse pidemmän aikaa. Täältä puuttuu kaikki kerroksellisuus, vuosikymmenten merkit ja ajan patina. Kaikki elämä on tänne tuotua, niin kuin kaupungin viheryksikön istutukset, kannettu laatikoissa ja lätkäisty paikoilleen. Vasta ajan kanssa näkee, menestyvätkö istutukset vai näivettyvätkö ne pois.