Tuesday, February 22, 2011

Älkää ampuko

Henna Helmi Heinonen on lopettanut suositun bloginsa. Sääli, vaikka olinkin monista asioista kirjoittajan kanssa eri mieltä. Minusta hän arvosteli liian kovin sanoin instituutiota, jota ei tuntenut tarpeeksi hyvin, ts. ottanut selvää kirjallisen maailman kiemuroista ennen kuin ryhtyi arvostelemaan sitä. Mutta blogi oli kuitenkin viihdyttävä ja asiapitoinen. Ennen kaikkea se päivittyi tiheästi, blogin tärkein ominaisuus.

Huomasin jo silloin, kun Pasi Ilmari Jääskeläinen laittoi väliaikaisesti oman bloginsa telakalle, että jotakin jäi puuttumaan verkon maisemasta. Blogit ovat tehneet kirjoittamisen, sanan työn läpinäkyvämmäksi. Kun en itse jaksa kirjoittaa, esimerkiksi kun makaan toista päivää sairaana kotona, on virkistävää lukea toisten ajatuksia kirjoittamisesta. Margaret Pennyn elvyttäminen olkoon oma vaatimaton panokseni tässä jalossa tarkoituksessa...lukijat haukottelevat ja kääntävät kylkeä...

Blogeissa on myös se ominaisuus, että ne tarjoavat kirjoittajansa maailmaan ikkunan, joka on väistämättä hyvin kapea. Niin kuin Facebookissa, kirjoittaja voi korostaa itselleen tärkeitä asioita ja luoda tällä tavoin ehkä itsestään kuvaa, joka ei vastaa todellisuuden koko kirjoa. Kirjailijan kohdalla tavoitteena lienee aina myös tehdä tunnetuksi omaa tuotantoaan. Henna Helmi Heinosen blogi oli ehkä paljaimmin valjastettu markkinoinnin palvelukseen, mutta muutkin kirjailijat bloggaavat, jotta voisivat olla yhteydessä lukijoihinsa kirjojen julkaisemisen välillä. Varsinkin, kun siinä yleensä kuluu niin pitkä aika.

Kokenut kirjoittajakollega totesi minulle vastikään, miten omat markkinointiyritykset kirjojen suhteet tuntuvat sitä turhemmilta, mitä kauemmin kuvioissa pyörii. Toisaalta Yhdysvalloista Suomeen rantautunut kirjojen markkinoimisen tapa painottaa entistä enemmän kirjailijan osuutta, kuten tässä New Yorkerin parodiassa.

Toinen ominaisuus, jota blogit sekä koko sosiaalinen media korostaa ovat sankaritarinat. Hennan Helmi Heinosenkin blogin kommenttilaatikossa joku kehaisi, miten on löytänyt aikaa hyvän kirjallisuuden lukemiseen öisin imettäessaan kahta lasta yhtä aikaa. Kuulostaa vähän tamperelaiselta kirjailijalta, joka väitti, että kehitti aikoinaan imetystekniikkansa sellaiseksi, että pystyi kirjoittamaan samalla. Itse kehitin imetystekniikan sellaiseksi, että pystyin syöttämään vauvan sängyssä kylkeä kääntämättä.. krooh pyyh... Em. keskustelussa oli kyse siitä, miten kirjailija HHH ei tuntunut löytävän tarpeeksi aikaa hyvän kirjallisuuden lukemiseen.

Ymmärsin, että osa HHH:n saamista negatiivisista kommenteista johtui naispuolisten kirjabloggareiden tuntemasta ärtymyksestä kirjoittajaa kohtaan. Ärtymystä en ihmettele, ainoastaan foorumia. Naiset voivat olla niin kovin kilpailunhaluisia, mitä kummallisemmissa yhteyksissä. Ei voi samaan aikaan päteä kirjallisella sivistyksellään ja riehua viihdekirjailijana pitämänsä kirjoittajan kommenttilaatikossa.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä huomiona kirjailijasta verkossa: jos odotetaan Jacques Eijkensin tavoin, että kirjailija on yhä enemmän läsnä blogosfäärissä, twitterissä ja facebookissa, jää itse kirjoittamiselle yhä vähemmän aikaa. Yhdysvalloissa, jossa kirjojen tarjonta on valtavaa ja kilpailu kovaa, tämä on jo todellisuutta. Vinkkejä selviytymiseen tarjoaa mm. Jeff WanderMeer kirjassaan Booklife. Todellisuus taitaa kuitenkin muistuttaa enemmän Bruce Holland Rogersin huokausta: "I work and work, and I’m still chronically behind".

Runoilijan ja prosaistin elämä ja kuolema


Luin John Keatsin kirjeitä, 99 viimeistä, jotka viime vuonna julkaistiin suomeksi. Keatsia on hyvä lukea sairasvuoteella, koska kirjailija itsekin makasi viimeisen elinvuotensa aikana useimmiten sairaana. Inspiraation tarttua kirjaan sain Romantics-elokuvasta, jossa lellityt keskiluokan kakarat kipuilevat vielä kolmekymppisinä college-aikaisten ihastustensa kanssa ja siteeravaat samalla englantilaisten romantikkojen runoutta. Keatsin viimeisestä elinvuodestahan ilmestyi viime vuonna myös elokuva, mutta Jane Campionin Yön kirkas tähti on minulla vielä katsomatta.

Suuri osa kirjeistä on osoitettu Fanny Brawnelle, naapurin tytölle ja rakkauden kohteelle. Keats ei varattomuutensa vuoksi voinut naida Fannya, mutta kirjoitti tälle englannin kirjallisuushistorian kuuluisimmat rakkauskirjeet. "Älä palauta enempää lainaamiani kirjoja. Minua ilahduttaa ajatus, että katselet niitä." Mustasukkainen Keats vaati, että tyttöystävä ei saanut osallistua tanssiaisiin tai käydä yksin kaupungilla. Hän tunnusti auliisti olevansa rakkaudessa itsekäs. Hänen itsensä piti kitua lemmensairaana tunkkaisessa huoneessa, joten Fannykaan ei saanut juoksennella ympäriinsä hymyilemässä muille. Jo Keatsin aikalaiset huomauttelivat, että tämän naiskäsitys oli hieman epärealistinen, naiset hänen teksteissään olivat kuin kukkia tai makeisia - tavoiteltavia koristeita, eivät itsenäisiä olentoja.

Olen monta kertaa aiemminkin pohtinut, miten runoilijat saavuttavat usein menestystä varsin nuorina prosaisteihin verrattuna. Hyvä, että näin on, sillä niin monet klassikot ovat myös kuolleet niin nuorena, että muuten heistä ei olisi jäänyt jälkeä kirjallisuuteen. John Keats oli kuollessaan vain 25-vuotias. Keatsin toveri Percy Bysshe Shelley kuoli 30-vuotiaana. Tuntuu julmalta, että he eivät saaneet kirjoittaa pidempään. Prosaisteina he eivät nykymittapuulla olisi kuitenkaan päässeet edes alkuun.

Yksittäisiä ihmelapsia (lue: Mika Waltari) lukuunottamatta mutu-tuntumani on, että suomalaiset romaanikirjoittajat debytoivat keskimäärin yli kolmekymppisinä, reilusti. Runoilijoista tulee heti mieleen monta huomattavasti nuorempaa: esimerkiksi Juuli Niemi julkaisi esikoisteoksensa 22-vuotiaana, Riina Katajavuori 23-vuotiaana. Onko niin, että proosan kypsyttelemiseen vain vaaditaan enemmän aikaa kuin lyriikan?

John Keats: Yön kirkas tähti. Suomentanut Kaisa Sivenius. Teos.

Tuesday, February 15, 2011

Vapaa nainen törmää todellisuuteen

Tuulikki Pietilän ja Katriina Järvisen nykynaisista kertovan kirjan lähtökohta on kiinnostava. Nykyiset viisikymppiset ovat kasvaneet maailmaan, jossa liki kaikki tuntui olevan mahdollista: uralla eteneminen, seksuaalinen vapaus ja sosiaalinen nousu. Elämä on sittemmin osoittanut, että lupaukset eivät aivan pitäneet paikkaansa. Entä mikä on vapauden hinta, jos perhe on jäänyt perustamatta ja nainen tuntee itsensä yksinäiseksi?

Pietilä ja Järvinen osuvat nappiin todetessaan, että tasa-arvoistuva yhteiskunta ei ole luonut todellisia vaihtoehtoja parisuhteen ja ydinperheen lisäksi. Ei edes ympäristöliike, jolla sentään on vahva kanne kulutusorientoitunutta ydinperhe-elämäntapaa kohtaan. Mutta keihin Järvisen kritiikki tässä kohdistuu? Feministeihinpä hyvinkin.

On oikeutettua pohtia, seuraako lasikaton särkemisestä vain lisää haavoja, ja miksi edes tavoitella menestystä miehisen työelämän ehdoilla. Järvisen mielestä ”feministit” eivät kuitenkaan tunnu arvostavan kotiäitiyttä. Hän kertoo, miten yliopistolla opiskelijat ihmettelivät, kun hänen piti kiirehtiä seminaarista hakemaan lapsia. Mutta kuka vähän päälle parikymppinen opiskelija on kiinnostunut lapsista? En minä ainakaan ollut.

Järvisen kirjanpidossa feminismin tilille lankeavat niin lähiöiden ryyppääävät ja seksiä vapaasti harrastavat teinitytöt kuin ulkonäkökielteinen urputus meikkaamisesta yliopistolla. Järvisen varoitustarina, jossa työväenluokasta tullut opiskelijatyttö lankeaa keskiluokkaisen yliopisto-opettajan pauloihin muistuttaa moraaliteetteja, joita luin joskus äitini ikäpolvelle tarkoitetuista nuorten naisten opuksista.

Ikävää jos Järvisestä tuntuu, että feministit eivät arvosta hänen äitiyttään. Kyllä minä ainakin arvostan omaa äitiyttäni. Järvisen äitiydestä en sen tarkemmin tiedä, mutta tuntuu siltä, että aika on päässyt kultaamaan viittäkymppiä lähestyvän kahden teinin äidin muistot. Tuskin kukaan katuu hiekkalaatikolla lapsen kanssa viettämäänsä aikaa, mutta ei se miltään elämän kohokohdalta ainakaan sillä hetkellä tunnu. Hyvä, jos palkinto kuitenkin odottaa myöhemmin ja äitiyden kruunu alkaa kiiltää kun tarpeeksi kauas päästään.

Aivan täysin ei minulle myöskään selvinnyt, mitkä ovat ne ylilyönnit, joista Järvinen ”nuoria feministejä” kuten Rosa Meriläistä ja Anne Moilasta (molemmat tunnetusti perheenäitejä) syyttää. Järvinen kirjoittaa, miten yhä useammat naiset tavoittelevat hyvää palkkaa ja uraa. Missä tämä näkyy? Ei ainakaan kotimaisten yritysten johdossa. Suurella osalla ikäisiäni koulutettuja naisia ei ole edes vakituista työpaikkaa, johon palata äitiysloman jälkeen. Samoin kuin Järvisen valmistuessa laman aikaa, meillä ei ole työtä, tuloja saati varallisuutta. Tämä minusta sulkee enimmän urasuuntautuneisuuden pois.

Järvinen kritisoi - oikeutetusti - minäkeskeistä kulttuuria ja feminismiä, mutta hänen argumentaatiossaan on kuitenkin pohjimmiltaan kyse hänen meikistään/meikkaamattomuudestaan, hänen äitiydestään, hänen valinnoistaan. Omasta puolestani voin sanoa, että feminismi ei ole ”pelastanut” minua, mutta toisaalta en ole sitä odottanutkaan. Ehkä siinä on Katriina Järvisen ja minun välinen ero. Tai sitten maailma on luvannut minun sukupolveni naisille vähemmän.

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään.