Thursday, December 20, 2012

Blogin vuosikertomus 2012

Tässäpä perinteinen vuosikertomus, jonka olen kirjoittanut yhteiskunnallisesti aktiivisten Leon ja Oraksen esimerkin mukaisesti. Palaan hetkeksi menneeseen vuoteen ja luon katseen tulevaan.

Vuoden 2012 kohokohtia olivat valtiotieteiden maisteriksi valmistuminen, Finncon 2012 -tapahtuma Tampereella, toisen romaanin ilmestyminen ja Osuuskumma-kustannuksen perustaminen. Alkuvuosi kului gradua kirjoittaessa, tenteissä ja Linnunpainoa viimeistellessä. Kesällä osallistuin Finncon 2012 -tapahtuman järjestämiseen Tampereen yliopistolla. Syyspuolella olen ottanut ensimmäisiä askelia vapaana kirjailijana.

Vuoden varrelta erityisesti mieleen jäänyttä:

Tammikuussa kävin esittäytymässä Pirkkalaiskirjailijoiden uusien illassa. Meitä uusia, edellisenä tai vielä sitä edellisenä vuonna liittyneitä olikin monta, muiden muassa toverit Jenna-Marisha Rasi-Koskinen ja Hannu Häkli. Työstin Linnunpaino-romaania ja kävin J.S.Meresmaan kanssa "työpaikkalounailla". Presidentinvaalin ensimmäisen kierroksen tulos löi ällikällä, ennakkosuosikki Niinistön kilpailijaksi nousi Vihreiden Pekka Haavisto.

Helmikuussa osallistuimme koko perhe Elävän kirjallisuuden festivaalille Tampereen työväenmuseo Werstaalla. Paneelissa keskustelimme Markun (Soikkeli), Risto Isomäen ja Tero Tähtisen kanssa ekologiasta kirjallisuudessa. Tiiliskivi-klubilla juhlimme mainion toverini Marja-Leena Virtasen toista romaania, Tiiliskivi-ehdokasta Kirjeitä kiven alta.

Maaliskuussa osallistuin Usva-verkkolehden talvileirille. Kokoonnuimme viikonlopuksi Ristiinaan noin kymmenen hengen kirjoittajaporukalla lukemaan toistemme tekstejä ja antamaan niistä palautetta. Työstin leirillä novelliani, joka tulee ensi vuonna ilmestyvään, Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien julkaisemaan äänikirjaan. Maaliskuun kohokohta oli Osuuskumma-kustannuksen perustamiskokous Tampereella. Meistä kuullaan vielä!

Huhtikuussa osallistuin Tampereen kirjamessuille. Oli hauskaa esiintyä Jarna Pasasen haastateltavana, kun tutut ja entiset naapurit olivat kuuntelemassa. Kirjamessuilta mieleen jäi parhaiten elämäkerran julkaisseen Michael Monroen pitkä signeerausjono. Blondit saavat aina kaiken huomion! Huhtikuussa löin myös vihdoin graduni läjään ja vein sen kansitettavaksi.

Toukokuussa kävin antamassa kypsyysnäytteen yhteiskuntatieteelliselle tiedekunnalle Turussa. Osallistuin myös odotettuun juhlaan, J.S.Meresmaan esikoisromaanin Mifongin perinnön julkistamistilaisuuteen Telakalla. Helatorstaina suuntasimme koko perhe Ahvenanmaalle Åcon-tapahtumaan. Kunniavieraana tapahtumassa oli valloittava Catherine M. Valente, itse osallistuin toisen kirjan kirjoittamisen vaikeutta käsittelevään paneeliin.

Kesäkuussa Finncon-tapahtuman valmistelut olivat täydessä käynnissä. Tapahtuman järjestäminen oli mukavaa, koska porukan ydin koostui kokeneista tapahtumajärjestäjistä. Minun roolini oli ohjelman kokoaminen yhdessä conitean puheenjohtajan Marianna Leikomaan kanssa. Parasta Finnconin järjestämisessä oli, miten mielellään kirjailijat ja kirjallisuuden ammattilaiset ja harrastajat tulivat tekemään kaikille avointa ja ilmaista tapahtumaa ja osallistumaan ohjelmiin ja paneelikeskusteluihin. Kesäkuussa ehdimme myös mökille, sen sijaan osuuskunnan ensimmäisen julkaisun, Kumman rakkaan julkistamistilaisuuteen en ehtinyt.

Heinäkuussa koitti sitten Finncon. Teemana oli maailmanloppu. Koko viikonlopulle piisasi tekemistä, harvempaan ohjelmaan (muuhun kuin sellaiseen jossa olin itse mukana) ehdin osallistua, mutta sellainen on järjestäjän osa. Sen sijaan osallistuin kyllä naamiaisiin lauantai-iltana. Toimin puheenjohtajana Dystopia- ja Esikoiskirjailija -paneeleissa. Finnconissa myös julkaistiin mm. Tiamatin värit -avaruusscifi-antologia (URS/Stk-tuotantoa). Raporttia tapahtumasta mm. täällä. Heinäkuun lopuksi kävimme vielä perhematkalla Tukholmassa ja minä ja lapsi Usvan kesäleirillä. Kirjoitin Arkistonhoitajan salaisuus -novellia tulevaan steampunk-antologiaan.

Elokuulle olin kaavaillut kolmannen romaanin kirjoittamista. Kirjoitinkin jonkin verran, mutta Linnunpainoonkin tuli vielä korjauksia, jotka kiilasivat edelle. Kustantajani Into täytti viisi vuotta ja juhlisti tapahtumaa Kirjan talolla Helsingissä. Samana päivänä oli myös mukava bloggaritapaaminen.

Syyskuussa käynnistimme Pirkkalaiskirjailijoiden piirissä romaaniklubi-toiminnan. Klubin jäsenet kokoontuvat kerran kuussa lukemaan toistensa tekstejä ja antamaan niistä palautetta. Syyskuussa käynnistyi myös Sampolan sf/f-kirjoittamisen kurssi, jota vedin toista lukukautta.

Lokakuussa Linnunpaino vihdoin ilmestyi ja sain painotuoreet tekijänkappaleet hyppysiini. Kirjan aiheet ja teemat olivat olleet mielessäni vuodesta 2005 saakka, joten oli hienoa saada se kansien väliin. Osallistuin Turun ja Helsingin kirjamessuille sekä kuun puolivälissä Usvan romaanileirille. Anne Leinoselle erityinen kiitos niin monen leirin järjestämisestä vuonna 2012!

Marraskuun alussa kävin Toulousessa moikkaamassa siskoa, joka on siellä vaihto-opiskelijana. Osallistuin myös Helsingissä Inton ja Siltala-kustannuksen libristitilaisuuteen, jossa oli mukavasti kirjasto- ja kirjakauppaväkeä sekä kiinnostavia kirjailijoita. Marraskuussa riitti juhlan aihetta, kun osuuskunta julkaisi toisen teoksensa, Steampunk! Koneita ja korsetteja -antologian. Samana lauantaina Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien vuosikokous ja toimittamiskurssi keräsivät tuttuja Tampereelle. Ja jotta samana päivänä olisi tapahtunut mahdollisimman paljon, osallistuimme vielä Markun kanssa Pirkkalaiskirjailijoiden päivään Metsossa - haastattelemalla toisiamme. Kuun lopulla vierailimme vielä Siiri Enorannan kanssa Tulenkantajien kirjakaupassa.

Joulukuussa ilmestyi minun ja Taru Luojolan toimittaman, verkossa ilmestyvän lukemistolehden Ursulan toinen numero, jossa on mukana myös nimimerkillä Monique N kirjoittamani novelli Musiikkia, meren vaahtoa. Syksyn huipensi balettikoulun joulunäytös, johon osallistuin jo toista kertaa lapsen kanssa. Joululomalle en kuitenkaan pitkäksi aikaa pääse, koska seuraavan vuoden julkaisut vaativat jo kirjoittamista ja toimittamista.

Vuonna 2012 minulta ilmestyi yksi romaani ja kolme novellia, joista kaksi nimimerkillä. Kirjoitin kolme lehtijuttua, joista kaksi Kulttuurivihkoihin ja yhden Tähtivaeltajaan. Toimitin kaksi Kosmoskynä-lehden numeroa Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajille sekä kaksi Ursula-verkkolehden numeroa.

Suurin muutos vuonna 2012 oli, että siirryin sivutoimisesta opiskelija-kirjailijasta päätoimiseksi kirjailijaksi. Jäsenyyteni Suomen Kirjailijaliitossa hyväksyttiin vuosikokouksessa 12. joulukuuta. Olen ottanut eläkevakuutuksen ja perehtynyt erilaisiin kirjailijan toimeentuloa koskeviin seikkoihin. Kiitän Tampereen kaupunkia ja Taiteen keskustoimikuntaa minulle osoitetusta tuesta ja kaikkia, ihan kaikkia lukijoita. Ilman teitä kirjoittamisessa ei olisi paljonkaan järkeä.

Ensi vuonna kirjoitan romaania ja toivottavasti myös lyhyempää proosaa, toimitan yhden käännös- ja yhden kotimaisen novellikokoelman osuuskunnalle sekä opetan ainakin Sampolassa ja Nuoren Voiman Liiton Sulkasato-kurssilla 10-13-vuotiaille sf/f-kirjoittamista. Haaveissa on myös pidempi oleskelu ulkomailla perheen kanssa ensi talvena.

Toivotan riemullista keskitalven juhlaa kaikille blogin lukijoille!

Monday, December 17, 2012

Novelliantologia - houkutteleva kattaus vai sillisalaatti?

Rising Shadow -verkkopalvelun ylläpitäjä ja sf/f-kriitikko Ella Peltonen kyseli toisaalla antologioiden toimittamisperusteiden perään. Kun kotimaisia spefinovelliantologioita selaa, samat kirjoittajathan niissä pyörivät - valitaanko ensin kirjoittajat kaveripiiristä ja vasta sitten tekstit, vai miten toimitaan?

Näinhän on, että monet skenen omakustanneantologioista (etenkin ns. Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion sekä osin sen piiristä nousseen Osuuskumman antologioista) on suureksi osaksi samojen tekijöiden käsialaa. Myös turkulaisen pienkustantajan Turbatorin kokoelmissa ovat pyörineet aika lailla samat kirjoittajat.

Samojen nimien toistumisesta voi syyttää ensisijaisesti kirjoittajapoolin pientä kokoa. Turbator on enimmäkseen käyttänyt kirjoittajia, jotka jo julkaisevat säännöllisesti. Heitä ei loppujen lopuksi ole niin kauhean monta. URS on puolestaan toiminut monen ennen julkaisemattoman kirjoittajan ensimmäisenä julkaisukanavana, mikä on hyvä asia.

URS-antologioita on moitittu epätasaisiksi. On selvää, että debyyttinovelli ei ole yhtä varma sijoitus laittaa aikaa sen lukemiseen kuin vakiintuneen kirjoittajan novelli, mutta julkaisukynnyksen madaltumisen ansiosta kirjoittajat pystyvät kehittymään kirjoittamalla lisää. Ennen saattoi käydä niin, että kirjoittaja hinkkasi samaa novellia vuosia eri kirjoituskilpailuihin ja teemat ja aiheet jäivät yksipuolisiksi. Osuuskummassa puolestaan on hyviä ja jo kyntensä näyttäneitä kirjoittajia, mutta toimittajina olemme aloittelijoita.

Toinen ongelma on kuitenkin tiedotus. Teemoitetuista antologioista pitää saada sana kulkemaan laajasti kirjoittajien piirissä. Teemoitetun antologian novellissa pitäisi toimia yhdistelmä kirjoittaja+aihe+muoto - ja tämä pitäisi toistaa kymmenen kertaa samalla aiheella. Ei ihme, jos on vaikeaa saada tällainen määrä kriteerit täyttäviä tekstejä kasaan.

Antologioiden julkaisemisen kaupallinen mielekkyys on sitten asia erikseen. Auttaa, jos antologian kustantaa esim. kirjoittajien omistama kustantamo, jonka jäsenet vielä asuvat ympäri maata - näin kirjojen toimittaminen kauppoihin ja suoramyyntiin ilman välikäsiä helpottuu ja katteet paranevat. Turbator on lopettamassa antologioiden julkaisemisen kannattamattomana.

Miksi Osuuskumma sitten julkaisee antologioita? Siitä syystä, että scienfe fiction ja fantasia ovat novellimuotoisina kiinnostavaa, elävää kirjallisuutta. Aika näyttää, pystyykö tuore osuuskunta pitämään kiinni antologiatuotannosta romaanien ja yhden tekijän novellikokoelmien rinnalla.


Steampunk-antologia painettuna ja e-kirjana - tue kotimaisten novellien julkaisemista ja osta vaikka joululahjaksi!

Thursday, December 13, 2012

Ursula 2/2012 ilmestynyt!


Spekulatiivista romantiikkaa tarjoilevan Ursula-lehden uusin numero on ilmestynyt.

Ai mikä ihmeen Ursula?

Ursula on monipuolinen, romanttinen lukemistolehti. Mutta ei siinä vielä kaikki. Lehdessä kukkivat lempeä erotiikka, huumori ja jännitys - spekulatiivisen fiktion laajoissa kehyksissä.

Tämänkertaisen Ursulan toisena päätoimittajana olen kerrassaan ylpeä saavutuksestamme. Lehti ottaa vastaan realismin rajat ylittäviä spekulatiivisia tekstejä.

Kannattaa tutustua!

Monday, December 10, 2012

Vähättelystä ja laakereista

Kirjoittajatoveri teki päätöksen olla haukkumatta omia tekstejään. Hyvä päätös. Kirjoittajakursseillakin heti ensimmäiseksi sanotaan opetetaan, että omia tekstejä ei saa selitellä, että niiden pitää seistä omilla jaloillaan, mutta ennen kaikkea ei saa pyytää anteeksi. Samaa käytäntöä soisi noudatettavan myöhemminkin.

Meikäläisessä keskustelukulttuurissa itsensä vähättely ja alentaminen kuuluvat asiaan. "Tämä on vain tällainen ihan pieni kirja." "Ei tässä nyt ehdi laakereillaan lepäämään." Ehkä suomalainen saa tiettyä nautintoa itsensä vähyyttämisestä. "Kun olen minä tämmöinen mitätön vaan, elän tämmöistä höpö-höpö-elämää kun käy oikeissa päivätöissäkään." Tai vaihtoehtoisesti: "Siinä lehtijutussa oli virhe, kun minua sanottiin kirjailijaksi, vaikka en ole julkaissut vielä omaa teosta."

Itsensä vähättelyn tarkoituksena on suojautua nolostumiselta, joka syntyy siitä, jos saavutusten arvo kiistetään tai kyseenalaistetaan. Yleensä se on sitä paitsi turhaa, sillä meikäläisessä keskustelussa kiistäminen on useimmiten sellaista passiivis-aggressiivista lajia, jota vastaan ei edes voi puolustautua. "Suomessa proosaa kirjoittavat lähinnä keskiluokkaiset dynaamiset perheenäidit, eivät sivuraiteilla taiteilevat rentut". Kyllä, minäkin olen sanonut näin. Niin kuin proosa olisi tylsempää tai sen arvo siitä laskisi, että kirjoittajalla ei ole alkoholiongelmaa.

Vuoden loppu on hyvää aikaa käydä läpi näitä ajatuksia. Juhlakauden kunniaksi täytyisi uskaltaa hetkeksi asettua laakereilleen lepäämään ja antaa kiitos sinne minne se kuuluu, myös itselle. Sillä jos kiitosta ei opi itselleen antamaan, ei siitä pysty nauttimaan myöhemminkään. Ei silloin, kun se Iso Palkinto joskus tulee, ei milloinkaan.


Kuvan lähde: http://thanksfortheuniverse.tumblr.com/

Friday, December 7, 2012

Vastauksia kirjailijan ystäville ja sukulaisille

Nythän on niin, että kirjailija ainoastaan kirjoittaa kirjan tekstin. Hän ei valmista kantta tai fyysisiä kappaleita kirjapainossa, toimita kirjoja kirjastoihin tai kirjakauppoihin saati vastaa markkinoinnista. Näitä jokaista tehtävää varten on olemassa oma toimijansa. Mutta kun kirjailija kerran on saatavilla, häneltä usein näistä asioista kysytään.

Tämä kirjoitus on sinulle, kirjailijan ystävä, työkaveri tai sukulainen. Olkaapa siis hyvä! Valmiiksi kootut vastaukset tai vastausehdotukset usein esitettyihin kysymyksiin. Saa lisätä kohtia kommenttilaatikkoon ja välittää viestiä eteenpäin.

Voinko ostaa kirjan sinulta suoraan?

Kannattaa rohkeasti kysyä. Yleensä vastaus on ei. Kirjailija saa kirjaansa sopimuksessa määritellyn määrän tekijänkappaleita, yleensä kaksikymmentä. Nämä menevät kokemukseni mukaan usein pakollisina lahjuksina lähisukulaisille, ystäville ja esilukijoille, niille, jotka ovat seuranneet kirjan valmistumista ja joilla on jollakin tavalla sormensa pelissä (jos ei muuta, tekijänkappaleen saaja on voinut synnyttää kirjailijan maailmaan).

Jotkut kirjailijat ovat kuitenkin varautuneet ostamalla omia kirjojaan kustantajalta ns. kustantamoalennuksella. Näitä kappaleita he sitten voivat myydä tilaisuuksissa, joihin kustantaja ei pääse heitä syystä tai toisesta edustamaan, esimerkiksi seminaarimatkoilla tai ulkomailla. Pääsääntöisesti kirjaa myy kuitenkin kustantaja tai kirjakauppias (tai verkkokauppa).

Miksi kirjasi on niin kallis?

Kirjan vähittäismyyntihinta koostuu kustantajan tukkuhinnasta, kirjavälityksen palkkiosta, kirjakaupan katteesta ja alv:sta (9 prosenttia). Näistä suurimman viipaleen haukkaa välitysporras, jopa 46 prosenttia. Kun tukkuhinnan pitää kattaa kustantajan kulut ja tekijänpalkkio sekä mielellään tuoda jotakin kustantajan kassaankin, ei ihme, että uutuuskirjojen hinnat hipovat kipurajaa! (Elleivät ylitä sitä.)

Vaikka ostajan kannalta kirja on kallis, kirjailija saa muiden portaiden jälkeen jäävästä tynkähinnasta yleensä vain noin viidenneksen - verojen jälkeen. Kannattaakin jos mahdollista ostaa kirja suoraan kustantajan omasta myymälästä tai verkkokaupasta. Ei kannata kuitenkaan surra, jos tähän ei ole varaa, tämän hetken uutuuskirjoja voi löytää hyvin edullisesti alennuskoreista parin vuoden sisällä tai niitä voi lainata kirjastoista.

Paljonko kirjasi on myynyt?

Kirjailija ei yleensä tiedä kirjan menekkiä kesken kustantajan tilikauden (yleensä kalenterivuosi), vaan vasta seuraavan vuoden puolella, jolloin rojaltilaskelmat tulevat. Kustantaja toki seuraa kirjakohtaista myyntiä, mutta jos kirjailija ei ole siitä hiljattain sattunut kustantajaltaan kysymään, hän ei siis tiedä.

Miksi kirjaasi ei mainosteta?

Suuri osa kirjailijoista varmaan toivoisi, että hänen kirjaansa mainostettaisiin enemmän. Käytännössä (isojen) kustantamojen mainoseurot keskittyvät kuitenkin tunnetuimpien ja jo valmiiksi parhaiten myyvien nimien sekä palkittujen kirjailijoiden tai palkintoehdokkaiden mainostamiseen. Tämä siksi, että satsaus hyvin myyvän kirjan mainostamiseen kannattaa sen kautta, että kirja voi tämän ansiosta myydä entistä paremmin, kun taas satsaus nuoreen kirjailijaan tai tuntemattomampaan nimeen voi valua tyhjiin. Kustantaminen on liiketoimintaa. Pienillä kustantamoilla puolestaan ei ole paljon mainoseuroja käyttää lehtimainoksiin alun alkaenkaan.

Siksi kannattaakin levittää sanaa, jos olet lukenut oikein hyvän kirjan. Suosittele tuttaville tai naapureille, bloggaa, twiittaa tai arvostele sosiaalisessa mediassa! Näin vähemmän lehdistöhuomiotakin saavat kirjat voivat päästä paremmin esille.

Onko kirjaasi saatavilla kirjastosta?

Harva kirjailija seuraa eri kuntien kirjastohankintoja niin, että pystyisi vastaamaan kysymykseen, onko kirjaa saatavana vaikkapa sen-ja-sen kunnan kirjastoautosta. Mielenkiintoista se toki olisi, mutta aika ei riitä itse kirjoittamisen lisäksi. Kirjastojen hankinnoista kannattaa kysyä kirjaston työntekijöiltä. Halutusta kirjasta voi tehdä myös kirjastoon hankintapyynnön - siitä kirjailija ilahtuu varmasti.


Kuvateksti: Kiveäkin kiinnostaa, toteaa kirjailijan lähipiiri

Miksi kirjassasi on niin paljon kirosanoja/panemista? Miksi kirjoitat roskaa, tai vaihtoehtoisesti, miksi kirjoitat noin vaikeasti? (Eivät liity kirjojen saatavuuteen, mutta kuuluvat tähän sukulaisosastoon, siksi otin mukaan. Näitä minulta ei ole kysytty, muilta kyllä.)

Kirjailija kirjoittaa siitä mistä kirjoittaa. Näitä asioita ei voi varsinaisesti valita, kirjoittajan on saatettava paperille se minkä hän mielessään näkee tai kuulee. Kirjailija ei myöskään tietoisesti "varasta" lähipiirinsä ajatuksia tai kokemuksia, hän kirjoittaa omasta kokemuksestaan, oman ajatusprosessinsa läpi.

Lopuksi:

Kannattaa kysyä, kysyvä ei tieltä eksy! On ihanaa, jos kirjasta ollaan kiinnostuneita. Jos kirjailija ei kuitenkaan ilahdu esimerkiksi kirjan saatavuuteen tai markkinointiin liittyvästä kysymyksestä, on mahdollista, että hän itsekin haluaisi vastauksen olevan toisenlainen.

Wednesday, December 5, 2012

Novelli palaa! -haaste ja tavoite

Tänä syksynä on käynnistynyt Nuoren Voiman Liiton suurhanke Novelli palaa. Novellin vuoden kunniaksi vastaan J.S.Meresmaan haasteeseen, tarkemmin alla:

1. Luettele ainakin viisi novellia, jotka ovat kolahtaneet tai jääneet muuten mieleen. Kerro miksi, jos mahdollista.
2. Aseta itsellesi vuodeksi novellilukutavoite.
3. Kopioi blogiisi Kide-kuva ja aseta kuvatekstiksi novellien lukutavoitteesi sekä eteneminen esimerkiksi näin: 3/10. (Eli kolme luettu, kymmenen tavoitteena.)
4. Bloggaa lukemistasi novelleista ja kirjoita niistä arvio. Arvio saa olla minkä pituinen tahansa. Kide-kuvaa voi käyttää myös tässä yhteydessä, jos haluaa.
5. Haasta tuttaviasi lukemaan novelleja.

Sopivia novelleja ei tarvinnut miettiä kuin hetken, muitakin tietysti olisi, mutta tässäpä ensiksi mieleen tulleet.

1. Leena Krohn: Yksittäin pakattuja juustoviipaleita. Paras suomalainen scifinovelli. Syvällinen ja hilpeä samaan aikaan. Loppu lyö ällikällä! Teoksesta Pereat Mundus (jonka voi lukea myös romaanina).

2. Anni Sumari: Siniparta. OK, tämä ei ole oikeastaan novelli vaan lyhytproosaa. Mutta Siniparran yksinpuhelu jälleen yhden vaimon kuoleman äärellä on tehnyt lähtemättömän vaikutelman yhtä kaikki. Kokoelmasta Beautiful Dreamer.

3. Arthur C. Clarke: Tähti. Täydellinen ensimmäinen lause: "Vatikaaniin on matkaa kolme tuhatta valovuotta." Ensimmäisestä lauseesta käyvät ilmi novellin genre, tyyli, teema, aihe ja tunnelma. Myös: Arthur C. Clarke: Jumalan 9 biljoonaa nimeä. Täydellinen scifi-novelli, filosofinen ja genreään laajemmaksi kasvava.

4. Daniil Harms: Minua sanotaan kapusiinimunkiksi. Maailman hauskimman absurdien tarinoita kokoelman hauskin tarina. Menköön novellista tämäkin. Kokoelmasta Sattumia.

5. Johanna Sinisalo: Baby Doll. Novelli lähitulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa nuorten (tyttö)lasten seksualisoiminen johtaa järkyttäviin seurauksiin. Kokoelmasta Kädettömät kuninkaat.

Vuoden novellilukutavoitteeni olkoon tänä vuonna (2012) ilmestyneiden, vielä lukuvuoroaan odottavien kotimaisten spefinovelliantologioiden lukeminen. Antologioita, jotka odottavat lukuvuoroaan ovat: Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita, Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä novelleja, Musta ja Harmaa antologia (URS-liike, omakustanne) sekä Kumman rakas (aloitettu). Antologioita on siis viisi, joiden lukutilanne 0/5. Arvioita pyrin postittamaan tähän blogiin.

Viimeinen osa haasteesta oli haastaa edelleen ihmisiä lukemaan novelleja. Lukekaa, ihmiset, novelleja! Suosittelen eritoten vasta ilmestynyttä Steampunk! Koneita ja korsetteja -kokoelmaa. Olkoon joulun odotuksenne täynnä silinteriscifiä ja romantiikkaa. Ja hyviä novelleja.

Friday, November 30, 2012

Hyvin kasvatettu tyttö jättää egon välillä narikkaan

Lasten kasvatuksesta keskusteltiin eilen blogeissa. Kirjoitanpa minäkin, sillä kukapa ei lastenkasvatuksesta haluaisi sanoa omaa painavaa sanaansa. Useimmathan ovat mielestään vähintään omien lastensa parhaita kasvatusasiantuntijoita. Ensin kirjoitti Rosa Meriläinen villeistä tytöistä HS:ssa ja sitten Joanna Palmén Lilyssä.

Olen Rosan kanssa samaa ja eri mieltä. Ensin se samanmielisyydet:

Ei ole realistista ajatella, että pojat olisivat itsestään selvästi raisumpia koheltajia kuin tytöt. Lapsi on lapsi ja sellaisena pysyy, vaikka hänestä miten yrittäisi bébétä kasvattaa. Leppoisan tavislapsen kanssa ei yleensä kovin tiukkaa liekaa tarvitse. Rosa kirjoittaakin, että terve lapsi kapinoi SILLOIN TÄLLÖIN ja on VÄLILLÄ kärsimätön kiukkupussi. Se on eri asia kuin kaiken aikaa ja kaikkialla, mikä on jäänyt monelta kommentoijalta huomaamatta. Ja on selvää, ettei nykypäivänä ole olemassa laillisia keinoja vaientaa leikki-ikäistä lasta, joka saa uhmaraivarin vaikka julkisessa kulkuvälineessä. Kuitenkin pakko on myös joskus poistua kotoa.

Sitten soraääni: Rosa eksyy minusta kolumnissaan antamaan samanlaisia normatiivisia ohjeita kuin mitä hän itse tuntuu vastustavan. Ei minusta lasten "pidä" sitä eikä tätä vain siksi, että se kolumnistin mielestä olisi hyvä juttu. Ei tytöstä tule sen terveempää tai vahvempaa, vaikka hänet patistaisi puuhun. Tai mutalammikkoon. Eikä lapsen ole "hyvä" koetella voimiaan tuntitolkulla joka päivä, jos hän mieluummin mussuttaa omassa huoneessaan pehmolelujen kanssa. Omassa huoneessa, etteivät aikuiset tule häiritsemään leikkiä.

Aivan yhtä lailla on lapsiaan pallokentille ja lasta pelottaviin suorituksiin patistavia vanhempia. Ei tarvitsisi olla, kun voisi olla vain. Ei nyyhkyttävää taaperoa tarvitse "kannustaa" linnupesäkeinuun, jos lapsi ei halua. Hiljaista lasta ei pitäisi patistaa äänekkääksi, jotta hän "pärjäisi". Kirjoitin aiemmin siitä, miten vanhemmat olivat tyytyväisiä balettikouluun, koska aremmatkin lapset uskalsivat mennä tunnille. Opettaja piti tunnilla kuria ja hillitsi villimpiä, jolloin kaikki pääsivät osallistumaan ja tekemään yhdessä.

Minusta mukavinta vanhemmuutta on, jos voin ottaa lapsen mukaan niihin juttuihin, joita itse teen. Vaikka juhliin, "kirjoittajaleirille" kaverin luokse ja kaupungille asioimaan. Silloin lapselta vaaditaan hetkittäistä "kiltisti ja hiljaa" olemista. Palkinto on minusta parempi, kuin sysäisin lapsen vain hänelle tarkoitettuun "puuhanurkkaukseen" tai lapsenvahdin huomaan. Minusta lapsi syntyy osaksi perhettä ja perheen elämää, eikä niin, että vanhemmat muuttuvat lapsensa ympärillä pörrääviksi helikoptereiksi, kun tämä syntyy. Havaintoni mukaan erään entisen parlamentaarikon lapsi on osannut pienestä pitäen käyttäytyä vaikkapa kahvilassa. Se vaatii koulutusta jos jokin.

Pieni lapsi pitää itseään maailman napana ilman vanhempien kannustustakin ja isompi puolestään yleensä leikkii mieluummin muiden lasten kanssa kuin vain paistattelee aikuisten huomion keskipisteenä. Silloin joutuu opettelemaan sosiaalisia taitoja ja mukautumaan jonkin verran yhteisöön. Koululaisten vanhempia puhutti alkusyksystä Maarit Korhosen Koulun vika? -pamfletti, joka tuuletti nykykoulun arkipäivää raastavan rehellisesti. Syntyneestä keskustelusta voi vetää ainakin sen johtopäätöksen, että lapsensa yksilöllisyydesta laitosten puristuksessa huolehtivat vanhemmat tulevat jatkossakin olemaan ehtymätön luonnonvara. Jos lapsen antaa pitää omaa lomaa koulusta, jotta tämä voisi "tutkia vapaasti maailmaa", on turha itkeä opettajalta tukiopetusta tai koululta parempia oppimistuloksia.

Lopuksi: on hyvä, että lapsia ei ajeta sukupuolen mukaan tiettyyn karsinaan. Puhutaan, että päiväkodeissa kohdellaan lapsia "tyttöinä" tai "poikina". Jos näin on, niin ainakaan minun lapseni kohdalla se ei ole kahdessa ja puolessa vuodessa tuottanut minkäänlaista tulosta. Lapsen sukupuoli-identiteetti vaihtuu edelleen parhaimmillaan useita kertoja päivässä ja näyttää liittyvän enimmäkseen siihen, mikä rooli hänellä leikissä kulloinkin on.

(Tästä havainnosta olen päätynyt myös siihen, että lapsen "sukupuolisensitiivinen" kasvattaminen olisi ajanhukkaa, sukupuoli tuntuu muutenkin olevan lapselle kuin post-it-lappu, sen voi yrittää liimata otsaan mutta ei se siinä pysy. Tai sitten kerään vain oman suht vapaan kasvatukseni hedelmiä ja olen sen vuoksi olevinani, vähän niin kuin nuori nainen joka katsoo saaneensa kaikki mahdollisuudet ja antaa sen vuoksi feminismille piut paut.)

Äänekkäitä "minä minä" -persoonia on nykymaailmassa aivan riittämiin, niin naisia kuin miehiäkin. Tottelevaisuudella ei pärjää, muut huomioon ottamalla kylläkin. Vaikka se joskus merkitsisi oman persoonan (ja ylipäätään egon) laittamista narikkaan. Yhteisönsä jäseneksi sosiaalistuva lapsi oppii tilanteet, joissa näin toimitaan. Muuten sitten hillutaan ja ollaan yksilöitä.

Tuesday, November 27, 2012

Ironiasta ja elitismistä

Näitä tarinoita nyt piisaa, mutta olinpa runojen kirjoittamisen kurssilla kerran yliopistovuosinani (sanottakoon, että tämä kurssi jäi kesken). Kurssilla eräs opiskelija sanoi, että "postmodernina aikana on vaikea kirjoittaa ilman, että tekstissä on myös jokin ironian taso."

Aiemmin samana päivänä matkalla yliopistolle istuin bussissa, kun kaksi maahanmuuttajanaista keskusteli. Veikkaan, että toinen oli kotoisin Afrikaista, toinen lähi-idästä. Arabinainen puhui hyvin suomea ja kyseli huonommin suomea puhuvalta vierustoverilta kaikenlaista. Nainen kertoi, että hänellä on kaksi tai kolme tytärtä, en muista kuinka monta. Toinen sanoi kankealla suomenkielellä, että hänellä on yksi poika, ja että islamin mukaan poika on parempi kuin tyttö. Tästä hermostuneena puhelias nainen sanoi, että ei saa ajatella noin, mitä Jumala antaa sitä ei saa kyseenalaistaa, että hänen tyttönsä tekevät mitä hän sanoo ja poikia on vaikea kasvattaa. Sitten he kiistelivät siitä minkä kielimuurilta pystyivät. En kuullut loppua, koska jäin yliopiston kohdalla pois.

En ollut siis samaa mieltä opiskelutoverin kanssa siitä, että tekstissä pitäisi olla jokin ironian taso. Koska ironia vaatii omanlaistaan tekstinlukutaitoa, eikä sellaista voi olettaa niin kauan kuin maassa asuu aikuisia ihmisiä, jotka eivät osaa suunnilleen lukea. Tai jotka lukevat Raamattua tai Koraania kirjaimellisesti. Pikemmin voisi sanoa, että ironia sulkee postmoderniin lukutapaan kykenevän lukijakunnan omaan gettoonsa, kun suurimmalta osalta pointti menee hukkaan (ja osa väestöstä elää pimeällä keskiajalla).

Runoilijat yleensä suuttuvat, jos heille sanoo, että nykyrunous on elitististä. Kysymys on vähän samasta kuin Kaija Saariahon musiikissa. Jos pidetään tavoiteltavana, että "ymmärtää" nykymusiikkia, niin silloin se on nykymusiikki on hienoa ja sen kuuntelijat fiksuja. Sanomalla "minä arvostan näitä asioita" halutaan kuulua tiettyyn viiteryhmään, siihen, joka hoksaa ironian tekstistä ja sävyt nykymusiikista. Huono puoli on kuitenkin, jos joutuu koko ajan tuntemaan itsensä epävarmaksi, nyökyttelemään, kun joku lukee runoa josta ei mitään tajua, pelkäämään, että joku kohta paljastaa bluffini. Ei siinä ole mitään ylevää.

Suomalaista proosaa syytetään usein keskiluokkaiseksi. No suomalainen kirjallisuus, niin spefi- kuin valtavirtakirjallisuus, on läpensä keskiluokkaista, mitä muutakaan se voisi olla, kun kirjoittajat ovat enimmäkseen keskiluokkaa. Ja keskiluokasta erottautuminen vaatii vähän hienostuneempia sävyjä proosariviin tai runonsäkeeseen, vähän hienompaa makua kuin naapurilla. Mikä puolestaan synnyttää loputtomasti epävarmuutta. Mikä puolestaan synnyttää kirjallisuutta, jossa näitä epävarmuuden tunteita peilataan.

Toivottavasti uudemman siirtolaissukupolven kielitaito on pian tarpeeksi hyvä, että he pystyvät kirjoittamaan edes jotain vähän muuta.

Sunday, November 25, 2012

Huonojen fiilisten hakemisto

Kun tätä kirjoittamiseen liittyvää epävarmuutta ja turhautumista näyttää olevan liikkeellä yleisemminkin, listasin alle tyypillisimmät kirjoittajan tai kirjailijan valituksen aiheet. Ajattelen, että kaikki tunteet ovat oikeutettuja, eivätkä väkinäinen tsemppaaminen tai asioiden positiiviseksi kääntäminen aina auta. (Huumori ehkä auttaa.) Näyttäkää minulle kirjoittaja, joka ei ole joskus rypenyt jossakin alla luetelluissa alhoissa, niin minä näytän teille vielä normikirjailijaakin isomman valepukin. Marraskuun kunniaksi siis Huonojen fiilisten hakemisto, olkaa hyvä!

Kukaan Ei Ymmärrä Minua TM

Jokaisen suuren taiteilijan ongelma numero yksi. Taiteilija tekee työtään sydänverellä ja tosissaan. Jos vain muut ymmärtäisivät ja arvostaisivat, kaikki olisi hyvin. Mutta ei, hätäisesti hutaistut kyhäelmät keikkuvat bestsellerlistojen kärjessä. Tosissaan tekeminen törmää realiteetteihin, jotka vaativat esimerkiksi julkaisemaan liian usein. Mestariteostaan hiova taiteilija unohtuu kellariloukkoonsa, kun menestysteoksia tehtailevat viihdenikkarit nappaavat lukijat - ja heidän rahansa.

Tai sitten veri vetää kirjoittajaa dekkarin tai romanssin puoleen, mutta hän saa huomata, että kilpailu viihdegenreissä on vielä kovempaa. Yrittäjiä on paljon ja kärki on kapea. Kaikki hyvät kirjoittajat eivät löydä edes kustantajaa.

Kärsivä taiteilija voi lohduttaa itseään sillä kyseenalaisella tiedolla, että Vincent van Goghkin myi elinaikanaan vain yhden taulun, veljelleen. Kirjoittajaparan kannattaakin etsiä edes yksi ihminen, joka ymmärtää. Kollegojen tuki on tässä korvaamatonta. Kyse ei ole vain arvostuksesta, vaan siitä, että kokee tekstiensä tulevan nähdyiksi ja tunnustetuiksi.

Kaikki Muut Osaa TM

Yleensä harrastajakirjoittajan huoli. Kirjoittajapiirissä kaverin teksti tuntuu nokkelalta ja oivaltavalta, kun itse kirjoittaa vaan samoista tylsistä aiheista aina vain. Tai sitten kaverin kieli on niin läpikuultavaa ja ilmavaa, että tarina suorastaan hohtaa sen lävitse, minkäänlaista horjuntaa ei ole havaittavissa.

Kuitenkin julkaisemiseen tähtäävän kirjoittajan ensimmäinen vaatimus on uskoa ja luottaa omaan tekstiinsä ja seistä sen takana. Jos itse ei usko tarinaan, ei siihen usko kukaan muukaan. Kavereiden tuki ja kannustus auttavat kirjoittajaa, mutta eivät voi kannatella häntä. Ajatus voi lohduttaa myös niissä tilanteissa, kun ympäristö ei kannusta tai ymmärrä. Usko pitää löytyä kirjoittajasta itsestään.

Ajatus siitä, että muut osaavat mutta minä en, voi olla itsetutkiskelun paikka. Rauhoittuminen oman tekemisen ääreen yleensä auttaa. Ajattele, että Minulla On Oikeus TM. Vaikka kirjoittaa Suomen pahinta kuraa, jos niikseen tulee.

Huom. sama pätee siihen, jos kirjoittaja pelkää, ettei sano mitään tarpeeksi fiksua. Jos muut tuntuvat kovin fiksuilta ja akateemisilta, tämä on ymmärrettävää. Tule silloin Saara-open luoksi niin hän kieltää sinua ehdottomasti kirjoittamasta mitään fiksua ja nokkelaa. Kaunokirjallisuuden ei tarvitse olla oman älykkyyden ja oppineisuuden esittelemisen areena. Viimeiseksi sen tarvitsee olla sitä.

Miksi En Koskaan Minä TM

Yhteistä sekä harrastukseksi että ammatikseen kirjoittaville. Yhdeksättä vuotta Portin kirjoituskilpailuun osallistuvaa ei vieläkään lykästä. Naistenlehden kannessa irvistelee sama naama kuin joka kirjasyksy aikaisemminkin. Olisinpa se vaihteeksi minä! En koskaan menesty tai saa palkintoja. Vaikka hankin juuri uuden kampauksenkin. Mekkopanostukseni oli turha, kun kukaan ei halua ottaa minusta valokuvaa!

Facebook ei varsinaisesti auta asiaa. Jokaisessa kuvassa, jokaisessa päivityksessä päähenkilönä on Minä, minäminäminä. Minä lähdössä kuntosalille, minun erinomaisen nokkelat lapseni, minä laittamassa herkullista ateriaa perheelle itse kaadetusta hirvestä. Kun kukaan ei huomioikaan Minää, se tuntuu ankealta. Vaikka itse sinne olen sen Minän laittanut.

Kirjoittajalle on hyödyllinen harjoitus unohtaa hetkeksi Minä. Ratkaisu voi siis olla Facebookin sulkeminen ja naistenlehden jättäminen hyllyyn.

Thursday, November 22, 2012

Normipäivä II

Tänään en kärrää lehtien materiaaleja taittoon enkä lähetä käsikirjoitusta kustantajalle. Eilen tein molemmat. Luettavaa on luvassa Ursula-lukemistolehden osalta 13.12. ja Kosmoskynän osalta hieman myöhemmin vuoden vaihteessa. Yhteistyönä kirjoitetusta tietokirjasta asiaa hieman myöhemmin.

Tämä ei ole lifestyle-blogi, mutta sen verran elämäntapaa sivuttakoon, että yritän lähitulevaisuudessa ja kiireen hellittäessä muistaa syödä monipuolisemmin. Vasen suupieli on halki poskeen saakka jonkin puutostaudin vuoksi, sitä ennen oli oikeassa suupielessä sama ongelma. Ivasin taannoin erässä sosiaalisessa mediassa A.W.Yrjänää "kohtuullisen" lihansyönnin mainostamisesta Hesarissa. Väitän, että minulla on kohtuullisuus (lue: paino) paremmin hallinnassa kuin hänellä, mutta tunnustettava on, että kasvissyöjän olisi varsinkin talvikuukausina nähtävä vähän enemmän vaivaa.

Kollegani Tuomas Saloranta kirjoitti tänään blogissaan pitkällisesti syitä sille, miksi kirjoittaminen ei kannata. Hyvä lista ja yhdyn useimpiin kohtiin niissä, joskin lopputulemani on eri. Jos on pakko kirjoittaa niin sitten kirjoittaa, ei siitä sen enempää. Pohdinnat voi säästää muualle. Isojen kustantajien ja menestyskirjailijoiden kohdalle lisäisin vielä sen, että myyntimenestysten katteilla kustannetaan myös niitä vähemmän myyviä kirjoja. Toisten kirjailijoiden menestys ei näin ole muilta pois. Valtavirtaisena marginaalikirjailijana minulla on kanttia sanoa näin. Sitä paitsi palkinnot ja hömpötykset lisäävät kuitenkin kokonaisuutena yleisön kiinnostusta kirjallisuuteen.

Luettavana tällä hetkellä on György Spirón Kevätnäytös. Romaaniprojektissa menen tällä hetkellä sivulla 82. Työviksen kurssilla kaikki entiset halusivat jatkaa, joten keväällä ryhmä on täynnä. Päivän ohjelmassa on vielä osuuskunnan ensi kevään antologian budjetin laatiminen. Helpottavaa viettää yksi päivä kotona työpöydän ääressä niin, ettei tarvitse lähteä mihinkään. Seuranani minulla on täällä mm. lapsen huolellisesti päiväunille laitetut nuket.

Lopuksi asiaa tamperelaisille:

Ensi lauantaina 24.11. klo 13-14 Tulenkantajien kirjakaupalla (Hämeenpuisto 25) kuullaan tanssista ja tanssijoista kirjallisuudessa. Keskustelemassa minun lisäkseni Siiri Enoranta (Gisellen kuolema), haastattelijana J.S.Meresmaa.

Ensi maanantaina 26.11. klo 18-20 kirjallisuuden opiskelijat keskustelevat Finlandia-ehdokkaista pääkirjasto Metson Pietilä-salissa. Juontaa Markku Soikkeli.

Ole paikalla!

Kuva 1: lounassalaatti
Kuva 2: siskonpedissä lapsen nuket Kaisa, Vilho, Oikea Nukke ja Vartija.

Wednesday, November 21, 2012

Ilmaisissa töissä

eli miksi olen mieluummin kirjailija kuin toimittaja.

Anne Mölsä kirjoitti rohkeasti Journalistin debatti-palstalle työttömäksi valmistuvan toimittajan työmarkkina-asemasta. Toimittajalle markkinoitiin TE-keskuksesta yritystiedottajan täydennyskoulutusta. Virkailija ennusti työnhaun olevan vaikeaa, koska hakija oli ollut kaksi vuotta poissa työmarkkinoilta eli ei ollut hankkiutunut kesätöihin gradun tekemisen ohella.

Työvoimapoliittiseen koulutukseen siis, takaisin koulun penkille heti yliopistorupeaman jälkeen. Koulutukseen kuuluvilla harjoittelujaksoilla korkeakoulusta valmistuneet ammattilaiset puolestaan työskentelevät pikkurahalla jonkin alan työnajantajan palveluksessa. Mölsä ihmetteli monen muun tavoin, miksi työttömäksi kirjautuva ei voisi olla alallaan vahvasti toimiva osaaja, miksi työelämästä sivuun luiskahtanut reppana.

Osaajia löytyy, entäpä palkkaajia? Tätä mietin monesti, kun istun kotona päivän rupeaman ääreen. Sillä tosiasia on, että vaikka vapaana kirjoittajana ja osuuskunnan jäsenenä joudun tekemään lukuisia asioita, joista en voi laskuttaa tai joista ei sinänsä makseta palkkaa, niin missään en ole joutunut tekemään niin paljon ilmaistöitä kuin toimittajaksi opiskellessani, julkisen palvelun tai kaupallisten tiedotusvälineiden "palveluksessa".

Jokainen toimittaja tietää, millainen ongelma palkattomat harjoittelijat ovat toimituksissa. Itse olen aikoinaan toisen vuoden medianomiopiskelijana harjoitellut neljä viikkoa Ylen maakuntaradion toimituksessa. Samassa koulussa opiskellut neljännen vuoden opiskelija oli toimituksessa koko kesän eli kolme kuukautta töissä ilman palkkaa. Työn sisältö ei sinänsä ollut hullumpaa: päivittäisjuttujen tekeminen joko oman idean pohjalta tai listalta.

Harjoitteluni ohjaaaja oli päivittäistoimituksen esimies, joka lähti jakson puolessa välissä lomalle. Loman tarpeessa hän luultavasti olikin, koska yritti parhaansa mukaan karistaa rasittavaa keltanokkaa kannoiltaan. Käytännön asioista kuten lounasedusta piti kysyä sieltä mistä parhaiten osasi, moitteita tuli, jos kysyi väärältä ihmiseltä. Esimerkiksi uutispuolen toinen esimies tuli jälkeenpäin neuvomaan, että viikon vaihto uutishuoneen puolelta olisi pitänyt varmistaa häneltä, ei siltä toiselta.

Koska ohjaaja oli lomalla, harjoittelujakson päätteeksi en saanut sen kummempaa palautetta. Kanavapäällikkö kirjoitti työtodistuksen, jossa minun mainittiin suoriutuneen tehtävistäni "kokemukseeni nähden hyvin" - päällikkö muotoili asian niin, ettei ollut varsinaisesti selän takana katsomassa. Kirjoitan tästä Yle-kokemuksesta, koska myös muiden opiskelijoiden mukaan julkisen palvelun yhtiö on ollut ilmaisen harjoittelijatyövoiman käyttäjä numero yksi.

Aikanaan menin sitten palkkatöihin. Kun nykyään apurahajaksoni ovat 3-4-kuukauden pituisia, tuolloin pätkätyöjaksoni olivat 3-5 kuukauden pituisia. Vastikään vakinaistettu naistoimittaja kuittaili meille sijaisille, että mekin saamme työnantajan silmälasiedun ja kesäloman sitten, kun olemme kunnon töissä. Saamatta jäivät ja esimerkiksi viime kesän tein mitä halusin (järjestin Finnconia). Ison päätöksen tein, kun jätin hakematta seuraavaa pätkää. Hinta (Helsinkiin muuttaminen, kirjoitushaaveiden ja perheen perustamisen lykkääminen) oli liian kova. Esimieheni muistutti ystävällisesti, että älä kadu. Olen katunut monta kertaa, mutta pienen märehtimisen jälkeen joka kerta tullut järkiini.

Ammattikorkeakoulusta valmistuneet toimittajat eivät sitä paitsi ole kovin suuressa huudossa valtakunnallisissa tiedotusvälineissä. Toisena toimittajakesänäni kulttuuritoimituksen esimies kyseli, tuntisinko heille jotain sopivaa, Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselta valmistunutta kesätoimittajaa. En tuntenut. Pätkätöistä lähdettyni olen muuten myös valmistunut maisteriksi, jos sillä on mitään merkitystä.

Anne Mölsä kirjoitti lopuksi, että luovien alojen työelämä on pätkätöiden, projektien ja apurahakausien mosaiikki, jossa pieni- tai nollatuloiset jaksot ovat tavallisia. Kirjoittamisesta ei kukaan maksa minulle suoritusperustaisesti, vaan vasta jälkeenpäin (jos silloinkaan). Sekin on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin työskennellä ilmaiseksi tai mitättömällä korvauksella työnantajan palveluksessa. Epävarmuus apurahataiteilijana on parempi kuin epävarmuus pätkätyöläisenä (vaikka kaipaankin kahviautomaattia!). Freelancerina ja osuuskunnassa työskentelen ainakin itselleni.

Tuesday, November 20, 2012

Voi äiti!

Taas puhutaan kotihoidon tuesta, niin kuin sen leikkaaminen kannustaisi naisia töihin. Asian puheeksi nostanut Jyrki Katainen on pääministerinä avainasemassa siinä, mistä ne työpaikat naisille luodaan, edes osa-aikaiset. Sinänsä kannatan lämpimästi osa-aikatyötä, eläkekertymän supistumisen uhallakin. Olisi hyvä, jos Suomessa olisi Ruotsin tavoin paremmat mahdollisuudet sekä osapäivätyöhön että osapäivähoitoon.

Sitä ajatusta en kuitenkaan osta, että lapsen paras olisi aina ja kaikkialla kököttää äidin kanssa kotona elämänsä ensimmäiset kolme vuotta. En ymmärrä, miksi naiset ja feministit eivät vielä raivokkaammin käy tätä psykologien ja kasvatustieteilijöiden harjoittamaa sortoa ja nöyryytystä vastaan. Viime viikolla HS:n mielipidepalstalla psykoterapeutti Anna-Liisa Rekola todisteli, miten hoitajan vuorotteleminen tuottaa hylkäyskokemuksia varhaislapsuudessa, siis jos isä välillä hoitaa äidin sijaan.

Ihmeen moni koulutettukin äiti omaksuu täysin mutu- ja fiilispohjalta jonkinlaisen antifeministisen luomuajattelun, jossa hyvä lapsen ja äidin välinen suhde syntyy äidin kärsimyksistä synnytyskivuissa ja rintaruokinta on lapsen ainoa paras eikä isiä pidä tuttipulloineen päästää lapsen lähelle. Samat ihmiset, jotka suorilta kyseenalaistavat käsitykset "rotujen" välisistä älykkyyseroista, uskovat silmää räpäyttämättä, kun joku kasvatustieteilijä tai psykologi sanoo, että lapsi vaurioituu, jos on hetkenkin yksin ennen kuin täyttää kaksitoista.

Vanha kaverini Leo Stranius sai taannoin ryöpytystä osakseen, kun mainosti luomusynnytystä ekologisena vaihtoehtona blogissaan. Leolla on tapana muutenkin referoida blogissaan kiinnostavilta tuntuvat uudet ajatukset niitä sen kummemmin pohtimatta tai sulattelematta. En tiedä, onko hän jäämässä vuodeksi hoitovapaalle, luultavasti on. Muutenkin vaikea tietää, mitä miehet tai perheenisät kotihoitokeskustelusta ajattelevat, Leo on yksi harvoista joka asiasta kirjoittaa, olkoonkin, etten ole hänen kanssaan aina samaa mieltä.

Oma mutu-tuntumani on, että koulutetut naiset jäävät kotiin, koska mielekkäitä vaihtoehtoja ei ole - työmarkkinoilla ei ole tarjota hommia tai jos on, työmäärä on niin kestämätön, ettei siitä perheellinen selviä. Veikkaan, että samasta syystä moni kirjoittava nainen jää freelanceriksi - puolipakolla, kun töitä on liikaa tai niitä ei ole ollenkaan. (Grafomania-blogissa keskusteltiin juuri free-työstä, mutta ei ihan tästä näkökulmasta.) Tähän osa-aikatyö voisi tepsiäkin. Jään odottamaan kiinnostuneena hallituksen aloitteita osa-aikatyön lisäämiseksi. Siihen saakka kirjoittelen kotona.

Monday, November 19, 2012

Muutosten jyrinää kirjallisella kentällä

Kustannustoimittaminen kiinnostaa. Näin siitä päätellen, että lauantaina parikymmentä ihmistä oli kokoontunut Pirkkalaiskirjailijoiden toimitiloihin kuulemaan, kun Kanerva Eskola Ateena-kustantamosta valaisi kustannustoimittamisen saloja. Niinhän se on, että vaikka itse on kaksi kertaa ollut mukana prosessissa kirjailijan puolella pöytää, suuri osa siitä, mikä ohjaa kustantamon logiikkaa ja kustannustoimittajan työtä, jää hämärän peittoon.

Kurssi järjestettiin, koska kentällä on tapahtunut paljon sellaista, joka on luonut tilauksen toimitusprosessin ja koko kustantamisen syvemmälle ymmärtämiselle. On pienlehteä, URS-liikettä, Osuuskummaa; kirjoittajia, jotka yhdessä ottavat toimittamisen ja julkaisemisen prosessin omiin käsiinsä.

Osuuskummasta puheen ollen, lauantaina julkistettiin Tulenkantajien kirjakaupalla osuuskunnan uusin julkaisu, kotimainen Steampunk! - Koneita ja korsetteja -antologia. Olen itse mukana tekstillä Arkistonhoitajan salaisuus. Kokoelman olen lukenut nyt noin puoleen väliin ja uskallan väittää, että käsissämme on todella kiinnostava kokonaisuus. Steampunk on vaihtoehtoista historiaa, joka herkuttelee 1800-luvun keksinnöillä ja ajankuvalla: kuin scifiä, mutta niin, että piirilevyn sijaan asioita liikuttelee höyrykone. Genrenä steampunk on niin villi ja hulvaton, että sen puitteissa voi kuvitella ja kirjoittaa todella huimia seikkailuja.

Toinen kiinnostava seikka on kokoelman tekotapa. Kumman rakas -antologian tapaan kirjoittajat lukivat ennalta ja kommentoivat toistensa tekstejä. Päävastuu oli teoksen toimittaneilla J.S.Meresmaalla ja Markus Harjulla. Kirjoittajat ja toimittajat itse omistavat teoksen julkaisseen kustantamon (vierailevana tähtenä ja kunniavieraana Suomen ensimmäinen steampunk-kirjailija Magdalena Hai). Lopuksi, teoksesta julkaistiin samaan aikaan kaksi versiota, painettu antologia ja kohtuuhintainen, DRM-käyttörajoitteista vapaa e-kirja.

Kirjailija Meresmaata lainatakseni, vaikka oma lehmä on niin syvällä ojassa ettei edes turpaa näy, suosittelen lämpimästi kaikille steampunkiin tutustumista ja antologian hankkimista joko itselleen tai joululahjaksi, perinteisessä tai e-kirja-muodossa.

Kirjailijana toimimiseen on siis perinteisten kustantamojen lisäksi nousemassa varteenotettavia vaihtoehtoja. Ei siis ihme, että tekstin toimittamisen kurssille oli ja on tarvetta. Tarkoitus onkin järjestää Helsingissä toinen kurssi ensi vuonna. Lauantaina valittiin myös uusi hallitus kurssin järjestäjäseuralle, Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajille. Olen vuoden tauon jälkeen mukana. Myös Kosmoskynä-lehden tekijäkaartiin tulee muutoksia. Kirjastot, kirjoittamisesta kiinnostuneet ihmiset ja kaikki sf/f-harrastajat, kannattaa tilata Kosmoskynä-lehti vuodelle 2013! Luvassa on paljon mielenkiintoista asiaa.

Harju, Markus ja Meresma, J.S. (toim.): Steampunk! - Koneita ja korsetteja. Osuuskumma 2012.

Pimeyden voimat Moskovan kaduilla

Minun piti kirjoittaa arvio Sergei Lukjanenkon Yöpartio-kirjasta, mutta hukkasin oman kappaleeni Helsingin kirjamessuille luettuani sen vasta puoleen väliin. Kirjoitan sitten viime keväänä ilmestyneestä kolumnikokoelmasta, joka tarttui käteen levättyään hyllyssä puoli vuotta (johtuen Silajev-hässäkästä, ks. jäljempänä). Planeetan suurin ja viilein sisältää Antti Rautiaisen kirjoituksia, jotka hän on kirjoittanut verkkolehti Fifin kirjeenvaihtajana. Rautiainen sai lähtöpassit Venäjältä viime keväänä asuttuaan siellä 12 vuotta.

Pamfletti toimi hyvin Lukjanenkon jatkona. Molemmissa kirjoissa tavataan pimeyden voimia Moskovan kaduilla. Olin itse äänestämässä kolumneista kirjaa valikoitavia tekstejä, niistä harvoista jotka olin lukenut, joten nyt oli hauska nähdä, mitkä tekstit kansien väliin päätyivät. Terävimmillään kolumnit ovat käsitellessään äärioikeiston (hajanaista) ideologiaa ja eritellessään äärioikeistolaisten tekemiä murhia osana laajempaa rasististen liikeiden nousua Venäjällä.

Venäjällä taidekritiikkikin on hauskempaa

Pamfletin tekstit on jaettu osiin, jotka käsittelevät aktivismia, nationalististen tai natsististen liikkeiden toimintaa, suomalaisten suhdetta Venäjään sekä nyky-Venäjän poliittista ja taloudellista tilannetta. Viimeiseksi mainittu toimii heikoimmin, ensisijaisesti kokoelman suppeuden vuoksi. Lukijan puutteellisten taustatietojen vuoksi näiden analyysien anti jää väistämättä vähäiseksi.

Ihmiskauppaa ja aktivisteja kuvaavat tekstit ovat kiinnostavia ja tuntuvat todistusvoimaisilta, siltä, että kirjoittaja tosiaan tietää mistä puhuu. Rautiainen kuvaa myös uhkaavaa kohtaamista performanssiryhmän miespuolisen jäsenen kanssa sen jälkeen, kun oli erehtynyt edellisessä kirjoituksessaan analysoimaan ryhmän edustaman poliittisen toiminnan mielekkyyttä. Tämän jälkeen hän on kutakuinkin pitänyt näppinsä erossa taidekritiikistä.

Rautiaisen kertojanääni on välillä tiukasti mukana tapahtumissa, välillä etäännytetty ja analyyttinen - ja välillä myös ärsyttävän ylimielinen. Tästä huolimatta kokoelma herättää kiinnostuksen lukea loput kolumnit sekä Novaja Gazetan suomenkielistä versiota. On harvoja asioita, joista tiedämme niin huonosti mutta joista olisi syytä tietää paremmin, kuin nyky-Venäjän todellisuus. Fifi-kolumneista suosittelen kaiken synkkyyden vastapainoksi tätä Rautiaisen kirjoitusta siitä, mikä kaikki Venäjällä on paremmin kuin Suomessa.

Matka Neuvostoliiton raunioihin

Moskovan kaduilla pysytään edelleen, kun käteen osuu DJ Stalingrad -kirjailijanimellä julkaistu pienoisromaani Eksodus. Tilanne: kymmenen vuotta aikaisemmin, henkilöt: punkkareita, jotka tappelevat natseja vastaan, aseina nyrkit ja rautaputken kappaleet. Tämä elävästi ja voimakkaasti kirjoitettu fragmentaarinen teksti on kirjoitettu niinkin tylsästä aiheesta kuin katutappelut Venäjällä, välillä vieraillaan punkkikeikalla Prahassa ja mm. munkkiluostarissa. Lyhyissä proosafragmeineissa ei ole juonta, ei sanottavaa tarinaa, ne tuntuvat tunnustuksellisilta ja rehellisiltä ja tulevat todella lähelle lukijaa. Mitään keinoahan lukijalla ei ole arvioida, mikä on aineistosta on dokumentaarista ja mikä ei.

Planeetan suurin ja viilein -kokoelman tekstejä sekä Eksodusta yhdistävä teema on punkkareiden ja natsiurpojen välinen taistelu, mutta siinä missä kolumnisti ottaa enemmän sivustatarkkailijan roolin, romaanin kertoja menee keskelle tapahtumia - samalla siivoten pois kaiken analyysin, poliittisen kontekstin, etiikan ja moraalin. Tyylikeino toimii yllättävän hyvin. Onhan niin, että vuosittain Venäjällä kuolee rasististen rikosten uhreina yhtä monta ihmistä kuin Breivikin luoteihin Utöyan saarella kesällä 2011. Väkivallasta on mahdollista kirjoittaa ravistelevasti vain pureutumalla siihen itseensä, omaksumalla toivoton, näköalaton, nihilistinen näkökulma.

Tässä DJ Stalingrad onnistuu hyvin. Viimeistään romaanin jälkikirjoitus vetää lopullisesti maton lukijan jalkojen alta ja jättää hänet typertyneeseen ällistyksen tilaan. Tämä romaani kannattaa siis lukea. Kontekstia luovat myös suomentajan (eli Antti Rautiaisen) jälkisanat (jotka ovat koskettavat mutta myös niin ylimieliset, että onneksi ne ovat jälki- eivätkä alkusanat, muuten lentäisi kirja seinään).

Se Venäjästä ehkä tällä kertaa. DJ Stalingradin eli Pjotr Silajevin laitonta karkotusta vastaan vetosi parikymmentä suomalaista kirjailijaa, kiitos kaikille vetoomuksen allekirjoittaneille! Äärioikesto on myös aihe, jonka suhteen kannattaa pitää silmät auki myös täällä Suomessa.

Antti Rautiainen: Planeetan suurin ja viilein. Into 2012
DJ Stalingrad: Eksodus. Into 2012

Monday, November 12, 2012

Vastoin järkeä

Marraskuu on hyvää aikaa pohtia maailmankuvaeroja, kun ulkona on sysipimeää ja märkää eikä tosiaan huvittaisi astua jalallaan ovesta ulos, saati mennä opettamaan tai balettitreeneihin. Ihan tavallisiin asioihin niin kuin ruoanlaittoon tai lapsen hakemiseen päiväkodista joutuu keräämään voimia erikseen. Ei tosiaan huvittaisi mennä, ei pätkän vertaa innosta vetää sadetakkia niskaan ja pyöräillä työväenopistolle tai treeneihin.

Vaan niinpä kirjoittajakurssilla ovat kaikki oppilaat paikalla, joka ikinen, kommentoimassa toistensa tekstejä. Ja minua hävettää oma motivaation puutteeni. Vedän tunnin ja harjoituksen ja lähden oman harrastukseni pariin, joka oli ennen kakkosharrastukseni mutta nyt ykkösharrastus, koska kirjoittaminen ei ole enää harrastus vaan ammatti. Vääntäydyn sitten pukuhuoneeseen ja syön mandariinin, suupielet aukeavat haavoille joka päivä syön mitä tahansa, olen kalpea ja väsyneen näköinen.

Niin mikä maailmankuvaero, no se, että miksi vaivautua ylipäänsä, ihmisillä on aika erilaisia syitä siihen. Joitakin varmaan nappaa joka kerran, hyvä heille, aina yhtä innokkaana työn ääressä tai harrastuksen parissa. Ei sellainen ihminen ymmärrä eikä voi ymmärtää, miksi muut laahustavat apeina tai jäävät kotiin. Palkinnon pitäisi olla työssä itsessään ja plaa plaa. No ei se ole, minulle, useimmiten ei mene kahta päivää että olisin samassa vireystilassa tai että edes mieliala pysyisi samana. Minun strategiani on enemmän se, että teen, vaikka ottaa päähän.

Eikä tällä ole mitään tekemistä positiivisen ajattelun kanssa. Positiivinen ajattelu ei pelasta mitään, ei tee kenestäkään lahjakkaampaa kirjailijaa tai tanssijaa tai menestyneempää toimittajaa. Lahjoja jaetaan epädemokraattisesti ja sillä on pakko mennä, mitä on annettu. Ei elämässä ole järkeä tai oikeudenmukaisuutta. Ei sellaisia mittareita vain ole olemassa. Siksi on sama purra hammasta ja nostaa jalkaa sivulle relevé lent -sarjassa. Koska on se verrattomasti parempi vaihtoehto kuin jäädä kotiin mussuttamaan.

Sama pätee kirjoittamiseen, tai journalismiin, tai mihin vain sellaiseen ammattiin jossa joutuu itse näyttämään kyntensä, että pysyisi edes alan syrjässä kiinni. Oma valinta, eivät maailma tai ihmiset siinä ole mitään velkaa meille. Ehkä se on syy, miksi tunsin epämääräistä ärtymystä vanhemman naiskirjailijan kirjoituksesta Kirjailija-lehden viime numerossa. Miksi Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahasto ei ollut myöntänyt hänelle apurahaa. No kun eivät apurahat ole mitään taattua tuloa. Ei niitä ole pakko myöntää yhtään kenellekään eikä kenelläkään ole niihin subjektiivista oikeutta, joten miksi vaivautua valittamaan.

(Itse en edes ole hakenut pidempiä apurahoja. Olisi henkisesti liian raskasta olla vuosikin alusta loppuun naimisissa romaanin kanssa ilman, että tekisin syrjähyppyjä muualle. Hyvä kun jaksan yhden kuukauden kerrallaan kirjoittaa.)

Tarvitseeko kirjailijan elättää itsensä ja perheensä kirjojensa myynnillä, no ei tarvitse. Tai sopii yrittää, mutta ei kannata itkeä jos ei onnistu. Yritteliäimmätkin kirjailijat joutuvat yleensä hakemaan apurahoja. Toisin kuin jotkut, minä en näe siinä mitään ongelmaa. Porvarillisessa ihmiskuvassa hyvää on ihmisen luottamus itseensä, että kaikki selviää, että pystyn huolehtimaan itsestäni ja lapsistani ja voin vaikuttaa omaan tulevaisuuteeni. Vasemmistolaisessa ihmiskuvassa puolestaan on hyvää, että tunnustetaan se, että ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet saavuttaa samat asiat kuin kohdassa yksi. Vaikkapa kirjailijalla Suomen ilmastossa (tai kielialueella).

Tavoitteiden saavuttamisen kannalta poliittisella suuntautumisella ei ole kuitenkaan mitään merkitystä. Minun tavoitteeni tällä hetkellä olisi pystyä olemaan ja elämään kutakuinkin ihmisiksi. Marraskuun olot huomioon ottaen se on ihan sopivan kokoinen tavoite.

Kirjailija vaikeuksissa

Tamperelainen kirjailija ja kustannustoimittaja Pjotr Silajev on Espanjassa matkustuskiellossa. Häntä uhkaa luovutus Venäjälle, vaikka hänellä on turvapaikka Suomessa eikä Espanjalla pitäisi olla mitään oikeutta karkottaa häntä. Venäläiset viranomaiset ovat antaneet hänestä pidätysmääräyksen hänen osallistuttuaan moottoritien vastaiseen mielenosoitukseen vuonna 2012.

Silajevin esikoisromaani (kirjailijanimellä DJ Stalingrad) Eksodus ilmestyi keväällä 2012 suomeksi Intolta, joka on myös oma kustantajani. Tapasin hänet tuolloin kustantajan libristitilaisuudessa. Hän on mukava nuori mies ja puhuu hyvin englantia. Hän asuu ja työskentelee Tampereen Pispalassa. Hän on antropologian kandidaatti ja tehnyt myös kustannustoimittajan töitä Venäjällä.

Free Pit -koalitio kerää suomalaisten kansalaisjärjestöjen allekirjoituksia englanninkieliseen vetoomukseen, joka on osoitettu Espanjan viranomaisille. Jos toimit järjestössä joka haluaisi liittyä vetoomukseen, tai haluaisit muuten osallistua kampanjaan, ota yhteyttä osoitteeseen freepit3(a)gmail.com. Olen myös kerännyt suomalaisilta kirjailijoilta allekirjoituksia samaan vetoomukseen. Jos olet kirjailija ja haluat osallistua, lähetä sähköpostia osoitteesee saara.henriksson(a)gmail.com.

Ylen uutinen pidätyksestä

Ville Ropposen arvostelu Eksoduksesta Kiiltomadossa

Wednesday, November 7, 2012

Kirjoittamisen tarkoitus

Marraskuu on kirjoituskuukausi. Eläköön nanowrimo! Minulla on myös onni olla osa Paperiarkki-kirjoittajayhteisöä, jossa monet jäsenet listaavat julkisesti kirjoitamiseen liittyviä tavoitteitaan, pyrkivät toteuttamaan ne sekä reflektoivat, mikä oli hyödyllistä ja mikä meni pieleen. Ensimmäistä kertaa pitkää proosaa kirjoittaessa tämä urakan pilkkominen pienempiin palasiin on hyödyllistä. Työ ei näytä niin mahdottomalta toteuttaa.

Päivittäisten sanamäärien listaaminen on helpompaa kuin sisällöllisten tavoitteiden. Silti niitäkin joutuu välillä pohtimaan. On vaikeampi tietää, miten niissä on onnistunut, koska esteettisille kriteereille ei ole mitään yhteisesti sovittua mittaria. Arvostelut ja lukijapalaute ovat yksi, mutta eivät mikään kiistaton arvoasteikko. Jos sadasta lukijasta vaikka 99 vihaa kirjaa ja yksi rakastaa sitä niin paljon, että se muuttaa hänen elämänsä, eikö vaikutus ole saavutettu? Kirjailija itse voi varmaan kokea joissakin tapauksissa, onko onnistunut vai ei, mutta itse olen ainakin omalle tekstilleni niin sokea siinä vaiheessa kun kirja ilmestyy, etten osaa sanoa siitä oikein mitään.

Enemmän kuin määrää tai laatua olen vaihteeksi miettinyt kirjoittamisen tarkoitusta ylipäätään. Minä halusin aina olla kirjailija, mutta se ei vielä kerro kauheasti mitään. Jos tavoite on vain julkaista kirjoja, voisin kirjoittaa mitä tahansa lajia, vaikka nuortenkirjoja tai tietokirjoja. Kirjoitan pitkää proosaa, tai romaaneja, varmaan lähinnä siksi että se on kuitenkin tutumpi ja läheisempi laji minulle kuin vaikkapa novelli. Kirjoitan itseäni liikuttavista aiheista, kuvittelen maailman, jossa nämä asiat painottuvat. Musiikki, rytmi, äänen väri. Ihmiset (tai ainakin päähenkilö) havaitsevat ja aistivat herkästi. Niin kuin itsekin haluaisin. He ovat jollakin tavalla kosketuksissa omaan todellisuuteensa, joka poikkeaa heidän ympärillään olevien ihmisten todellisuudesta. Mutta onko siinä riittävästi syytä kirjoittaa ja nähdä kaikki tämä vaiva, ehkä on, minulle, en tiedä.

En minä ole oikeastaan huolissani siitä, onko minulla sanottavaa. Jotkut huolehtivat siitäkin. Sanottavaa on aina ja hyviä aiheita maailma täynnä. Kuka niitä kirjoja sitten lukee, tai löytää kaikkien julkaistavien kirjojen joukosta, on toinen asia. Lukijoiden löytämiseksi kustantajat (ja yhä enemmän itse kirjailijat) pyrkivät löytämään uusia keinoja. Ihmisten vapaa-ajasta kilpailevat niin monet ajanvietteet, tv-sarjat nyt esimerkiksi. Kalliitakin kirjat ovat (onneksi niitä saa kirjastoista). Mediahuomio on taas helpommin mitattava asia kuin vaikka kirjallisuuden laatu. Lehtihaastatteluja tai esiintymisiä voi laskea. Itsekin kuulen usein nalkuttavan äänen mielessäni, joka kehottaa olemaan enemmän läsnä, Facebookissa, Twitterissä, blogissa tai missä vain. Se on ääni, joka helposti kiilaa myös kirjoittamisen ja minun väliin ja vie kirjoittamiselta tarvittavaa keskittymistä. Sitä paitsi jos tavoite olisi olla esillä mediassa tai messuilla, pieleen menisi. Huomiota ei riitä kuitenkaan kerrallaan kuin pienelle osalle kirjailijoista, ja meitä on niin paljon...

Olen aina ajatellut, että kirjoittamisen, vaikka romaanin tai pitkän proosan kirjoittamisen mieli pitää olla tekemisessä itsessään, siinä, että vain kirjoittaa. Mutta ei se ole ihan niinkään. Koska silloinhan voisin kirjoittaa yhtä onnellisena pöytälaatikkoon enkä kiikuttaa töitäni millekään kustantajalle. Ehkä sanan työ kuitenkin tulee valmiiksi vasta siinä kohdassa, kun teksti kohtaa lukijan. Kirjoittaa ja ja tulla luetuksi, siinä sen mielekkyys. Luoda jotain omaa ja välittää se lukijan korvien väliin niin, että siitä muodostuu yhteinen kuva, josta keskustella ja jonka avulla kanavoida ja herättää uusia ajatuksia taas eteenpäin vietäväksi.

Kansien väliin sidottu romaani on yksi tapa tämän toteuttamiseksi.

Friday, November 2, 2012

Satukilpailu ratkesi

Terveisiä aurinkoisesta Toulousesta! Lokakuun vaihduttua marraskuuksi blogin satukilpailu ratkesi. Voittajaksi valikoitui Elma Ilonan ehdotus Pieni merenneito (joka ei oikeastaan ole klassinen, vaan H.C.Anderssonin satu, mutta ei haittaa). Perustelu kuului: "Jos rupeaa muuksi kuin mitä on toisen tähden, niin menettää itsensä -ja ilman itseä ei voi olla parisuhdetta, siihen kun tarvitaan kahta."

Arpaonni suosi puolestaan Juliaa. Onnettarena toimi Veera Henriksson. Kiitos kaikille vastanneille, oli tosi hyviä perusteluja, ja onnea voittajille! Laittakaanhan osoitetta minulle saara.henriksson(a)gmail.com, niin postitan kirjat kun tulen kotiin täältä. Voittajathan saavat oman Linnunpainon palkinnoksi.

Sananvapaudesta

Iraninsuomalainen ohjaaja Hamy Ramezan valitteli Facebookissa, että hänen dokumenttiprojektiinsa, Doxwise Nordicin Suomen-osioon kuulunut pätkä ”Welcome to Finland” oli poistettu palvelusta. Videon oli kuvannut suomalainen päihdeongelmainen mies. Mies kavereineen dokaa eduskuntatalon edustalla, häiritsee nälkälakossa olevaa afgaanipakolaista ja mm. grillaa lihaa tämän nenän edessä.

Ramezan kirjoittaa: ” As a film director, I feel that I am acting as a mirror to society. I, myself, have once had to flee from war in Iran, live in a refugee camp and as a refugee in Finland. I have seen and experienced various treatment and behaviour, both in Finland and around the world. I see the ‘Welcome to Finland’ episode serving as a kind of mirror to today’s society.”

Videolla esiintyneestä Joonaksesta ei voi muuta sanoa kuin että morjens, ettei menisi vammaisten pilkkaamiseksi. Kaveri ei ansaitse kuin sääliä, ellei sitten seuraamuksia rasistisesta kiihottamisesta. Mutta hyvää tarkoittavat, ”punavihreät”, liberaalit kaverini Facebookissa sen sijaan: mikä ihmeen reaktio asiaan on kirjelmöidä Suomen elokuvasäätiölle siitä, miksi projektille on annettu rahoitus? Kyseessä on siis projekti, jossa nuoret(?) kuvaavat omaa elämäänsä ja ammattilaiset koostavat niistä dokumentteja.

Kyllähän säätiötä voi kritisoida siitä, miksi joku urpo saa rahaa ja toinen ei, mutta hei kamoon – ei tämä ole mikään rahat takaisin –demokratia, jossa kaiken maailman Joonasten ajatteluun voidaan vaikuttaa ottamalla niiltä rahat pois. Rasismi on iljettävä ilmiö, josta vuosikymmenten puheesta ja lässytyksestä huolimatta ei päästä eroon. Koko ajan löytyy ihmisiä yhä huonommasta asemasta potkimaan vieläkin huonompiosaisia. Ei sitä muuta miksikään se, että ilmiantaa epäilyttävää sisältöä esittävän videon yhteisöpalvelusta.

(Palveluntarjoajan kannan ymmärrän sinänsä. Ei mikään palvelu halua pitää alustallaan rasistista uhoa sisältävää materiaalia, koska FB:ssa mikään ei estä myöskään naureskelemasta yhdessä paskiaisten kanssa. Facebookissa kukaan ei ymmärrä kontekstiasi, ja dokumenttien levittäjä olisi voinut valita muunkin kuin kaupallisen alustan, jota ei itse pysty hallinnoimaan.)

Minusta tapaus todistaa sen, miten punavihreät toverini, jotka toisaalla sanovat puolustavansa sananvapautta, eivät ymmärrä paskankaan vertaa mitä puolustavat. Ei se ole mitään sananvapautta, jos rumia ja vastenmielisiä tai ristiriitaisia asioita ei saa käsitellä tekijöiden parhaaksi katsomalla tavalla. Oli tämä harkinta sitten hyvää tai huonoa. Rahoittaja ei saa siihen puuttua.

Tässäpä näppärä sananvapausohje ihan kenelle tahansa, voi kopioida ja liimata talteen: Dokumentin, kirjan tai minkä tahansa teoksen käsittelytapa on tekijän itsensä valittavissa, eikä kenenkään muun. Ei Suomen elokuvasäätiön, Perussuomalaisten, ei Vapaa liikkuvuus –verkoston.

Ramezan lopettaa kirjoituksensa: ”Doxwise offers us all an unique opportunity to peek into the zeitgeist and life of today’s youth. I am surprised, that people are pointing a critical finger at those who have enabled this work, instead of discussing the phenomena at the heart of it.”

Kiihkoilen tästä asiasta, koska olen kirjailija ja ilman sananvapautta minulla ei ole ammattia, ei yhtään mitään. Sey:lle kirjelmöiminen ei rasismiin auta, ihmisten herääminen rumaan todellisuuteen ehkä auttaakin. Videon alla olleet yli sata kommenttia (siinä vaiheessa kun mina katsoin) ja se herättämä tyrmistys ylipäätään oli yksi hyvä alku. Nyt se sitten tyssäsi.

Monday, October 29, 2012

Hajahuomioita

Ensimmäinen arvio Linnunpainosta ehti ilmestyä Sinisen linnan kirjastossa jo reilu viikko sitten, mutta huomasin sen vasta nyt. Olen ilahtunut siitä, että bloggarit ovat panneet merkille kirjani. L.M.Montgomeryn Sininen linna oli muuten yksi niistä teoksista, jotka luin referenssinä Linnunpainoa varten.

Mietin vielä Knausgårdia. Miten hänen kirjoissaan ihmiset tekevät asioita, tapaavat toisiaan ja laittavat ruokaa ja keskustelevat sen sijaan että katsovat televisiota tai lätkyttävät nettiä. Taisteluni-kaltaista kirjaa ei pystyisi kirjoittamaan, jos istuisi vain tietokoneen ääressä. Ei Kanusgård kirjoita juuri siitä, mitä päähenkilön mielessä liikkuu, vaan hän kirjoittaa päähenkilön ympäristöstä, havainnoista, kokemuksista ja aistimuksista, oman mielen ulkopuolelta. Ehkä myös sen vuoksi kirjat ovat niin virkistävää luettavaa. Vaikka ne kertovat suunnilleen yhdestä henkilöstä, tuo henkilö on häivytetty lukijan ja tapahtumien välistä, hänellä ei ikään kuin ole väliä. Silti hän piirtyy yhtä tarkasti kuin kuvaamansa läheiset ihmiset, vaimo, ystävä Geir ja vanhemmat.

Puin lapsen päiväkotiin suunnilleen ydintalvea varten, vaikka ei tuolla ole nyt niin kylmä, asteet nollassa. Ulkona on kirkasta. Luin uudelleen alkua siitä mitä olen kirjoittanut ja ihmettelin, miksi lukujen alussa ja lopussa mainitsen, miten hiljainen talo päähenkilön ympärillä on. Hän on hereillä sellaiseen vuorokaudenaikaan, että liikenteen melu on vaimentunut, kukaan ei laske vettä putkista, remonttireiskojen vasarat ovat vaienneet eikä kukaan nouse portaita ja läimäytä roskalaatikon kantta kiinni. Miten kaikki alkaa hiljaisuudesta ja palaa hiljaisuuteen, vaikka sitä ei tavallisesti koskaan huomaisi.

Mietin, pitäisinkö National Novel Writing Monthin kunniaksi autobiografisen marraskuun, eli kirjoittaisin nettipäiväkirjaa tänne blogiin kuukauden ajan. NaNoWriMon idea on, että se kirjoitetaan työn ja muun elämän ohessa, joten pääprojekti ei kelpaa. Marraskuu on joka tapauksessa kirjoituskuukausi.

Sunday, October 28, 2012

Knausgårdin lukemisesta

Mainitsin Annelle lukevani Karl Ove Knausgårdia. Kuulostaa tyhmältä, kun sanoo lukevansa jotain kirjailijaa, niin kuin Hoegia tai Sandemosea. Koska kirjojahan niitä luetaan, ei kirjailijaa. Anne sanoo, ettei niinkään lue kirjoja kirjailijan perusteella, vaan teoksina, lajinsa tai aiheensa perusteella. Minä sanon kuitenkin lukevani Knausgårdia, jos en muuten niin siksi, että hänen omaelämäkerrallinen romaanisarjansa on nimeltään Taisteluni I, Taisteluni II ja niin edelleen eikä kukaan nuija sano lukevansa Taisteluni-nimistä kirjaa. Ensinnäkään nimi ei kerro kirjojen sisällöstä mitään ja toisekseen siitä tulee mieleen lähinnä Hitlerin Mein Kampf.

Tästä puhui ihana Helen Moster ravintolassa perjantaina, hän kääntää saksasta suomeksi ja kertoi, että Knausgårdin sarjan ensimmäinen kirja on ilmestynyt Saksassa mutta ihan muulla nimellä. Koska ikipäivänä ei saksalainen kustantaja julkaisisi Taisteluni-nimistä kirjaa. Saksassa Hitlerin teos on kuulemma kielletty, sitä ei saa omistaa. Jussi puolestaan kertoi myöhemmin baarissa, että Mein Kampfin oikeudet omistaa Baijerin osavaltio, mutta että oikeudet ovat lähivuosina raukeamassa.

Luetaan sitten Knausgårdia. Hänen kielensä ja suoruutensa tekevät minuun suuren vaikutuksen. Samoin hänen työmoraalinsa, jonka täytyy olla valtava, koska hän kerran on julkaissut kuusi romaania kolmessa vuodessa. Ensinnäkään en hetkeäkään usko, että Knausgård kuvaisi sen hetken subjektiivista todellisuuttaan sellaisenaan, koska kenelläkään ei voi olla noin hyvä muisti. Hän kirjoittaa siis kaunokirjallisuutta. Eikä kirjoissa ole niinkään kiinnostavaa mitä hän kertoo, vaan miten hän sen tekee.

Knausgård kirjoittaa tavattoman taitavasti, niin, että se tuntuu paljaalta ja konstailettomalta. Kirjojen (I ja II) tapahtumat hyppivät ajallisesti sinne tänne, silti kokonaisuus on ehjä ja harkittu. Eikä kirja ole tietenkään vielä valmis, tai siis lopussa minun osaltani, koska olen lukenut vasta kaksi osaa. Päähenkilö ja hänen ystävänsä keskustelevat kirjallisuudesta älykkäästi eivätkä keskustelut muutenkaan muistuta tosielämän keskusteluja, koska ne ovat kiinnostavia. Tai siis yleisesti kiinnostavia, kirjailijan kotimaassa Norjassa kirjan paljastukset yhä elävistä ihmisistä ovat nostattaneet debattia mutta Suomessa näitä henkilöitä ei tunne kukaan, joten se ja sama.

Universaalia voi lähestyä kirjoittamalla rehellisesti ja peittelemättä äärettömän yksityisestä, jopa triviaalista. Siltä se näyttää, kun Taisteluni-sarjaa lukee. Mutta romaanisarjan eetoksessa on muutakin, ehkä vaatimus merkittävyydestä tai merkitsevyydestä. Että kirjallisuus ei saa olla turhaa tai tyhjänpäiväistä. Että sitä pitää tehdä tosissaan, koska vähempi on itsensä huijaamista. Ja siinä valossa omat sepitelmätkin alkavat näyttää mitättömiltä tai ainakin siltä, että kannattaisi aloittaa alusta.Yrittää tehdä vähän paremmin seuraavalla kerralla. Ei totuuteen pyrkimisessä ole mitään vikaa, kun kirjailija pystyy pysymään uskollisena omalle totuudelleen.

Thursday, October 25, 2012

Helsingissä 26.-27.10.

Huomenna suuntaan Helsinkiin, sekä Kirja- että Varjo-messuille. Tässäpä lehdistötiedote Linnunpainosta, joka ilmestyy virallisesti huomenna!

Saara Henrikssonin toinen romaani Linnunpaino on vinksahtanut rakkaustarina, jossa nuori tanssija kohtaa ritari Siniparran. Kunnianhimoinen Lilja tavoittelee isompia tehtäviä tanssiryhmässä. Kiikarissa on rooli Siniparta-teoksen tuoreena vaimona, joka paljastaa aviomiehen lukittuihin huoneisiin kätkemät salaisuudet. Lilja kuitenkin loukkaantuu harjoituksissa ja tulee sivuutetuksi roolijaossa. Sairauslomalla hän kohtaa Tommin, lintumiehen.

Lilja tietää, mitä haluaa, mutta Tommi pyristelee. Lilja ottaa tehtäväkseen avata Tommin kaikki ovet ja lukot. Arvoituksen ydin ei ole se, miksi Siniparta murhasi edelliset vaimonsa. Miksi nuori vaimo yhä kysyy, vaikka jo tietää mitä viimeisen oven takana on? Onko kukaan rakkaimmalleen velkaa menneisyyttään?

ISBN: 978-952-264-146-5, Into-kauno, nid. 246 s.

Saara Henriksson (s. 1981) on tamperelainen kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa Moby Doll (2011) keräsi kiitosta kunnianhimoisella teemojen yhdistelyllä sekä taitavalla kerronnalla. Henriksson on valmistunut Turun yliopistosta valtiotieteiden maisteriksi pääaineena poliittinen historia. Hän on käynyt Viita-akatemian kolmivuotisen kirjoittajakoulun. Henriksson asuu Tampereella miehen ja lapsen kanssa. Hän on mukana usean vapaan kulttuuriryhmän toiminnassa sekä harrastaa muun muassa tanssia, science fiction -kulttuuria ja pianonsoittoa.

Lisätiedot ja haastattelupyynnöt
Timo.forss (a) intokustannus.fi
040-533 2961

Perjantaina 26.10. esiinnyn Rosebudin spektaakkelissa osastolla 6b 99 Helsingin kirjamessuilla klo 15.20. Haastattelun jälkeen signeeraan Inton tiskillä kirjoja nopeille. Heti sen jälkeen olen puhumassa Sergei Lukjanenkon Yöpartiosta scifi-paneelissa Louhi-lavalla klo 16.00

Lauantaina 27.10. Varjokirjamessuilla klo 12.30 puhun aiheesta Aktivisti fiktiohahmona. Tulkaa moikkaamaan!

Inton kirjamessuohjelma täällä.
Varjokirjamessujen ohjelma täällä.

Monday, October 22, 2012

Harrastajakirjoittajan viisi virhettä

Päivän epistolan aiheena viisi virheliikettä, joita kaikki kirjoittajat tekevät jossakin vaiheessa. Eniten niitä tekevät harrastajakirjoittajat, ehkä siksi, että toimittajan ja kustantajan myllyn läpi käyneet kirjailijat ovat yleensä pakotettuja luopumaan niistä. Suurin osa virheistä on omiani.

Kärsimättömyys. "Kokeilen lähettää tämän tällaisenaan, jos joku vaikka haluaisi kustantaa." Käsikirjoituksen lähettäminen puolivalmiina tai täysin keskeneräisenä kustantamoon tai kilpailuun. Tämä on oma helmasyntini vieläkin ja virhe numero yksi. Kirjoittaja saa hyvän takarajan kiinni menevästä kilpailusta tai motivaatiota kustantajalle lähtevän paketin ajattelemisesta, mutta mitään muuta hyötyä kiirehtimisestä ei sitten olekaan. Vaatii taitoa malttaa pysähtyä oman tekstin äärelle ja kirjoittaa se valmiiksi. Jokainen teksti ottaa oman aikansa ja maltti kasvaa ajan myötä. Raakileella ei tee mitään.

Idean hämäräksi jättäminen. Jokainen kirjoittaja rakastuu joskus omaan ideaansa niin, että pitää sitä ensimmäisestä lauseesta lähtien myös lukijalle kirkkaana. Ei se ole. Idean täytyy piirtyä paperille kaikissa yksityiskohdissaan ja monipuolisuudessaan. Tämä vaatii sen miettimistä, millä keinoin saa ajatuksensa parhaiten välittymään lukijalle. Ei riitä, että kertoo, miten päähenkilö liikuttuu Sibeliuksen viulukonserttoa kuunnellessaan, pitää kertoa miten yksinäinen viulu ensimmäisen osan alussa lähettää hänet autiolle suolle, lokakuun pimeys ympärillään, tuntemaan kylmyyden joka työntyy villatakin alle ja viiltää syvältä vatsanpohjasta...

Myös: oman tarinan uskominen niin ainutlaatuisen kiinnostavaksi, ettei lukijalle tarvitse sen kummemmin selittää, miksi tämän kannattaa seurata päähenkilön kipuilua 200 sivun verran.

Palautteen torjuminen. Kirjoittaminen on monille niin yhteisöllistä toimintaa, että palaute osataan yleensä ottaa kiitollisena vastaan. Kyky sisäistää palaute ja sisällyttää se tekstiinsä on kuitenkin taito, joka kehittyy hitaasti. On helppoa nyökytellä, vaikeampaa integroida muutokset tekstiin niin, että se todella parantuu. Palautteesta on edelleen myös helppo suuttua, jos se tuntuu sohaisevan arkaan paikkaan.

Myös positiivisen palautteen vastaanottaminen on taito. Kehaisin eräälle kirjoittajalle, että hänen verkkolehdessä ilmestynyt novellinsa oli hyvä. Kirjoittaja huokaisi, miksi positiivinen palaute tulee aina hänen kannaltaan liian myöhään, jotta siitä osaisi auttia. Lienee selvää, että en ole hänen tekstejään kommentoinut sittemmin. Oman teksin ongelmista ei voi syyttää palautteen antajaa. Jos et muuta keksi, voit kiittää häntä tekstisi parissa viettämästään ajasta.

Oheistoimintoihin hukuttautuminen. Kirjoitusoppaiden, kirjoittajablogien ja foorumien loputon lukeminen, jämähtäminen yhdentekeviin keskusteluihin, Facebook. Tästä ei tarvitse sanoa enempää. Nuoremman kirjoittajasukupolven riesa.

Ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen. Kurkistus aidan toiselle puolelle ei kiinnosta, kirjoittaja viljelee omaa tyyliään jonka on uskonut ainutlaatuiseksi lukiosta saakka, vaikka tähän päivään mennessä kukaan kustantaja ei ole kiinnostunut. Huono itsetunto estää toisten kirjoittajien seuraan hakeutumisen tai suunsa aukaisemisen kirjoittajapiirin tapaamisessa. Sen vastapainoksi julkaissutta, lahjattomaksi tuomittua oman lajin kirjailijaa moititaan sumeilematta ja todetaan, että kyllä minä osaisin tuon paremmin. Vanhemman polven riesa.

Thursday, October 18, 2012

Normipäivä

"Täytetään tämä korttihakemus Luottokunnalle."
"Niin minullahan ei ole säännöllistä kuukausituloa."
"Siihen tulevat vuositulot. Voiko sinulle määritellä vuosituloa?"
"No tuota noin, nämä tulot ovat vähän sellaiset epävarmat, apurahoista tulee suurin osa mutta sitten on rojalteja, opetus- ja kirjoituspalkkioita ja joitain esiintymispalkkioita voi joskus saada..."
"OK, laitetaan noin. Sitten työnantaja?"
"Freelancer, onko se yrittäjä?"
"Onko toiminimeä?"
"Ei, mutta jäsenyys osuuskunnassa on."
"Ja ammatti siis kirjailija. Onko kolme vuotta työkokemusta alalta?"
"Siis vapaana kirjoittajanahan mä olen ollut monta vuotta, mutta tällä alalla varsinaisesti vasta viime vuodesta."
"Entä sitä aikaisempaa toimittajan työtä? Milloin olet ollut viimeksi vakitöissä?"
"Niin siis ei minulla vakituista työsuhdetta ole ollut, toimittajan työt olivat sellaisia pätkätöitä, sijaisuuksia."
"Laitetaan vuodesta 2006. Asumismuoto?"
"Omistus. Tai puolison se on, en minä sitä omista."
"Ja siviilisääty avoliitto. No niitä kiinnostaa se, että et asu vuokralla."
"Ei minä närkästy siitä, jos ei ne myönnä sitä luottokorttia, ei minulla sellaista ennenkään ollut."
"No katsotaan. Oletko sinä tai puolisosi merkittävässä asemassa oleva henkilö tai poliittinen päättäjä ulkomailla?"

---

"Perheneuvola."
"Onko tämä se paikka johon voi soittaa jos ei osaa kasvattaa lasta? Minä en osaa kasvattaa lasta. (Kertoo lapsen omapäisyydestä ja karkailusta.) Se karkasi minulta viime viikonloppuna ja piiloutui metsään, ja seuraavana päivänä rautatieasemalla..."
"No tuo on aika tyypillistä tuon ikäisillä lapsilla."
"Se myös vie minua ihan kuusi-nolla, välillä osaa perustella ja artikuloida niin vakuuttavasti että menen lankaan, kun se haluaa tehdä jotain. Vaikka todellisuudessa suuri osa sen bingopalloista leijuu vielä sekoitussäiliössä."
(Saa kasvatusvinkkejä.)
(Piipittävällä äänellä)"Kun se on välillä niin taitava, ja olen miettinyt pitäisikö löysätä liekaa. Onko siitä haittaa, jos rajoittaa liikaa?"
"Ei neljä- ja puolivuotiasta voi rajoittaa liikaa, haloo. Et sinä pysty sitä lasta enää pilaamaan, sillä on selvästi hyvä itsetunto ja aloitekykyä."
"No hyvä sitten."
"Teillä on tomera tyttö, nyt vain ette anna sen napata valtaa perheessä. Päiväkodissa voi myös jutella tai omaan neuvolaan soittaa, jos tulee jotain."
"Niin me oltiin siellä nelivuotisneuvolassa, mutta se ei mennyt niin hyvin se kasvatuskeskustelu, kun tuntui että ei tullut oikein konkreettisia eväitä, kun pää punaisenakaan ei saa lapselle huutaa eikä siitä ole mitään hyötyä...

---

"Minusta tulee isona vaari."
"Eipäs tule. Isistä tulee isona vaareja ja äideistä mummoja."
"Sinusta tulee isona mummo."
"Niin jos sinä saat lapsia, ei muuten.
"Minä en ikinä ikinä mene naimisiin enkä ikinä hanki lapsia. Kun minä en halua, että minun vatsa halkaistaan."
"Minäkään en menen naimisiin."
"Kyllä menet! Sinun pitää tehdä niin kuin minä sanon."
"Sano se isälle."
"Minä menen naimisiin kaverin kanssa ja sinä menet prinssin kanssa. Isä voi mennä naimisiin pienten porsaiden kanssa."

Monday, October 15, 2012

Sähköinen kirja sähköistää

Osuuskumma-kustannuksen tiimoilta olen joutunut perehtymään sähkökirjoihin tässä viimeaikoina. Olen varsinainen noviisi e-kirjoihin liittyvissä asioissa. Moby Dollista on e-kirjaversio myytävänä, mutta en ole tätä ennen käynyt edes katsomassa, miltä se näyttää. Nyt vasta loin myös itselleni tunnukset Elisa Kirjaan ja huomasin, että siellähän on monta klassikkoa ilmaiseksi luettavissa. Lukulaitetta tai älypuhelinta minulla ei ole, luen kannettavan ruudulta.

Opettelin lukemaan ruudulta jo pari vuotta sitten. Kirjoittajapiireissä sekä luovan kirjoittamisen ohjaajana luettavaa tulee niin paljon, ettei printtaminen ole mielekästä. Samoin vedosten määrä nousee niin isoksi, kun ammattimaisesti työstetään pitkiä tekstejä. Asento kannettavan ääressä vain on sellainen, ettei se pidemmän päälle ole hyväksi.

Mutta asiaan. Huomasin, että amerikkalainen kollega Bruce Holland Rogers on perustanut uuden, e-kirja-aihetta kirjoittajan kannalta käsittelevän blogin. BHR kysyy kiinnostavan kysymyksen: onko kirjoittajan mahdollista tienata sähköisellä julkaisemisella? Bruce Holland Rogersinn näkökulma on vähälevikkisen, pienkustantamon kirjailijan teoksissa, joita ei levitetä isojen kirjakauppaketjujen kautta.

Yhdysvalloissa kustantamoiden keskittäessä varoja bestsellereiden markkinoimiseen taviskirjailijat jäävät nuolemaan näppejään. E-julkaiseminen tarjoaa monelle tällaiselle kirjailijalle mielenkiintoisen vaihtoehdon. Esimerkiksi Catherynne M. Valente julkaisi loistavan lastenkirjansa The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making omilla kotisivuillaan jatkokertomuksena ennen, kuin se napattiin ison kustantamon listoille. (Vaatii kirjoittajalta huomattavaa aktiivisuutta. Cat Valente on pitkään ollut ahkera bloggaaja. Ja ehkä myös isompaa kielialuetta ja yleisöä.)

Bruce Holland Rogers pohtii myös muita tulonhankkimiskeinoja isojen kustannustalojen ulkopuolelle jääville kirjailijoille. Mitä "myytävää" kirjoittajalla sitten on? Omien tekstien oikeudet (mm. opetusmateriaaleihin, käännöksiin, pienkustantajille), e-kirjat (lukijoille suoraan tai ilmaisten jakelijoiden kautta), uniikkikappaleet (signeeratut, kuvitetut ensimmäiset vedokset tms.), uskollisille lukijoille ensiosto-oikeus tai tilaisuus lukea teksti ennen muita, esiintymiset tms. Lista ei ole kovin pitkä, mutta mielikuvitusta voi käyttää. Suomen oloissa markkinointiponnistukset voivat tuntua epätoivoisilta, mutta ymmärtääkseni Yhdysvalloissa on jo pitkään ollut se tilanne, että kirjailijat (sekä kuuluisat että tuntemattomat) joutuvat käyttämään ison osan ajastaan kirjojensa markkinointiin. Onneksi on apurahat, jotta aikansa voi käyttää siihen mihin kirjoittajan kuuluisikin eli kirjoittamiseen.

Bruce Holland Rogers on myös huolissaan nettikirjojen piratismista, sillä sähkökirjoja välittävät verkkokaupat eivät ota kirjoja myyntiin, jos niitä jaellaan ilmaiseksi jossain muualla. Piratismiin en osaa ottaa kantaa, mutta sähkökirjan käyttäjiltä on tullut selvää palautetta, että DRM-suojaus vaikeuttaa tuotteen käyttämistä - siis tuo lisähankaluutta lukijalle, joka haluaisi kirjan lukea. Ei hyvä.

Näin siis Yhdysvalloissa, Suomessa tullaan perässä. Osuuskumma-kustannus aikoo joka tapauksessa tehdä joka teoksesta myös e-kirjaversion. Itse julkaisisin tulevaisuudessa mielelläni esimerkiksi novellejani sähköisesti. Kirjailijan kannalta perinteinen kustantaminen on edelleen turvallisin vaihtoehto, mutta e-julkaiseminen voi tarjota kiinnostavia mahdollisuuksia siihen sivuun.

Wednesday, October 10, 2012

Uudistuksia ja arvonta

Kirja tuli painosta ja pieni pino kiiltäviä tekijänkappaleita odottelee laatikossa työpöydän alla. Uuden kirjan kunniaksi muutin blogin ulkoasua. Vanha ehtikin olla paikoillaan puolitoista vuotta, Moby Dollin julkaisusta lähtien.

Linnunpaino julkaistaan virallisesti 26.10. eli Helsingin kirjamessujen aikaan. Julkaisun kunniaksi järjestänkin blogissani kilpailun jossa voi voittaa, minkäpäs muun kuin oman Linnunpainon! Vastausaikaa on lokakuun loppuun saakka ja kysymys kuuluu: mikä klassinen satu kuvaa parisuhdetta parhaiten ja miksi? Perustele!

Vastaukset blogin kommenttilaatikkoon. Paras vastaus palkitaan. Lisäksi arvon toisen kappaleen osallistujien kesken. Kysymyksen taustaa valaisen sen verran, että Linnunpaino-kirjassa Lilja pohtii paljon Siniparta-sadun merkityksiä rakastetun menneisyyteen ja salaisuuksiin liittyen. Onko kukaan rakkaalleen velkaa menneisyyttään?

Onnea kilpailuun!

Friday, October 5, 2012

Feministin tytär balettitunnilla

Olen joskus saanut naisilta ja feministeiltä huonoa palautetta siitä, että olen laittanut tyttäreni balettikouluun. Kyllä, nimenomaan laittanut, koska tuon ikäisen harrastukset riippuvat vanhempien kiinnostuksesta ja viitseliäisyydestä.

Ystävä sanoi asian niin hyvin, että lainaan sitä tässä suoraan: "Taidetanssi on siksi näitä musiikkivideovetkutuksia ja lattareita tai sambaa vapauttavampaa, koska siinä saa ilmaista itseään sen sijaan, että täytyisi ilmaista kuvaa sellaisesta naisellisuudesta ja sukupuolisuudesta, joka on itselle vieras."

Luin nämä sanat ja tunsin syvää kiitollisuutta. Koska tanssiessa voi olla mikä vain. Tanssilla voi ilmaista tunnetilaa, esittää ihmistä tai eläintä tai limsapulloa. Mahdollisuudet ovat rajattomat eivätkä tosiaankaan jää pepun ketkutukseen tai seksikkääseen vääntelehtimiseen, vaikka kuinka kunnonkohotusmielessä ja tanssistudion lattialla.

Eikö baletti sitten toteuta vain pikkutyttöjen prinsessaunelmia? Baletissa noudatetaan 1700-luvun estetiikkaa, joka ei ole sukupuolisidonnaista. Tuolloin korkokengät ja pitsit olivat miesten juttu. Balettia voi pitää länsimaisen taidetanssin lähtöpisteenä, mutta tanssitaide ei jää siihen. Balettitunneilla opitaan tekniikkaa, josta voi jatkaa moneen lajiin. Oppia ja opittuaan murtautua säännöistä, niin kuin taideopetuksessa usein tehdään. Vaaleanpunainen balettihamonen ei ole pakollinen. Tunneille voisi tuona myös enemmän poikia, vinkki vanhemmille!

Balettikoulussa opitaan ryhmässä toimimista, kaunista käytöstä ja ennen kaikkea ilmaisua, esittävää taidetta. Opettaja pitää kuria, jolloin myös ujommat lapset uskaltavat tulla tunneille. Koulu ja henkilökunta ovat tuttuja, koska käyn siellä tunneilla itsekin. Tanssikoulu pitäisi valita huolella. Tanssinopettajan ja oppilaan henkilökemian pitää toimia ja opetusmenetelmän pitää olla sellainen, että se sopii oppilaalle. Tampereella salsakoulun opettajiin kohdistunut seksirikostutkinta on äärimmäinen esimerkki, mutta itse vanhempana en laittaisi lasta tuntemattoman opettajan tunnille ylipäätään. Vanhempien pitää seurata lastensa harrastuksia, myös teini-ikäisten.

Minua kritisoineet fiksutkin feministit tuntuvat pitävän balettia lähinnä ruumiinkuvaa vääristävänä anoreksiahautomona. Nuoren tytön ruumiinkuvan kehittyminen kaipaakin itsekritiittistä asennetta, nimittäin vanhemmilta, eritoten äidiltä. Terve järki vanhemmilla päässä on hyvä ase vertaisryhmän pöljyyksiä vastaan. Se, ja muotilehtien piilottaminen. Edistyksellisissä piireissä sirkuskoulua pidetään usein balettia jotenkin "oikeampana" vaihtoehtona. Ilmeisesti trapetsilla uikkareissa pyllisteleminen ei ole seksististä, mutta tutu-hamonen päällä hyppeleminen on. Ainakin molemmat ovat yhtä armottomia lajeja treenata, jos niitä tekee tosissaan.

Nutturapäinen naiskuva joutaa ehkä nurkkaan, mutta sen mukana ei kannata nakata naisliikkeen ehkä olennaisinta saavutusta eli sitä, että meitä ei enää arvoteta pelkästään ulkonäkömme vuoksi. Saa olla sellainen kuin haluaa, vaikka seksitön, jos siltä tuntuu. En halua "vapautua" tankotanssitunnilla tai burleskiteatterissa. En haluaisi, että naisliike redusoituu pelkkään seksuaalisen ilmaisunvapauden korostamiseen tai tissitasseleiden pyörittelyyn peilin edessä. Ylipäätään sieltä peilin äärestä voisi välillä vilkaista muuallekin.

Baletti ei sovi kaikille. Ei sovi romaanin kirjoittaminenkaan. Molemmat vaativat kärsivällisyyttä, koska tulokset eivät tule heti. Tämä tuntuu kärsimättömän ja nopeita tuloksia vaativan nykykulttuurin puristuksessa hyvältä vaihtelulta. Baletissa ja missä tahansa tavoitteellisessa harrastuksessa lapsi oppii pitkäjänteisyyttä sekä kokee iloa, joka syntyy siitä, että vaikea asia muuttuu harjoituksen myötä helpommaksi.

Tanssi on hieno harrastus. Suosittelen kaikille, ja toivon mukavia hetkiä tanssitaiteen parissa!

Monday, October 1, 2012

Sankarikirjailijoita eli päivähoito kunniaan

Luin Sampolan scifi- ja fantasiakirjoittamisen kurssiani varten J.K.Rowlingin epävirallisen elämäkerran, siltä varalta, että siinä olisi ollut opiskeilijoita kiinnostavia anekdootteja kirjoittamisesta. Itse kirjaa en tässä edes siteeraa, se oli kirjoitettu noin 12-vuotiaille (niin kuin sopivaa onkin) mutta aikuislukijaa ajatellen sisältö oli köykäistä.

Kirjoittaja Sean Smith kommentoi, miten Joanne Rowlingin elämäntilannetta ja vähävaraisuutta ennen Harry Potter ja viisasten kivi - teoksen julkaisemista käytettiin onnistuneesti hyväksi kirjan markkinoinnissa. Yleisö rakastaa ryysyistä rikkauksiin -tarinoita sekä tarinoita siitä, miten kova työ palkitaan. Näin onkin Rowlingin tapauksessa varmasti käynyt. Pidän itseäni kovana mimminä kun kirjoitin gradun samaan aikaan kuin toisen romaanin, mutta se ei ole mitään verrattuna Rowlingin ensimmäiseen vuoteen Edinburgissa.

Sen sijaan huomioni kiinnitti New Yorker -lehden Ian Parkerin väite, jonka hän teki laajassa artikkelissaan Rowlingin ensimmäisen aikuistenkirjan julkistamisesta. Hänen mukaansa Rowlingin tilanteesta (sosiaaliavun varassa elävä yksinhuoltajaäiti, joka kirjoittaa kahvilassa vauvan nukkuessa vaunuissa) ei voi puhua objektiivisena köyhyytenä, koska Britanniassa on sentään jotakin taloudellista apua tarjolla työttömille vastavalmistuneille. Yhdysvalloissa kirjailija olisi joutunut muuttamaan takaisin vanhempiensa luokse.

Tietenkään Skotlannissa elävä yksinhuoltaja ei ole köyhä samassa mielessä kuin vaikka jossain Intian slummissa, mutta eri maiden tilanteita ei voikaan suoraan verrata toisiinsa. Yhdysvalloissa on keskimäärin alhaisemmat elinkustannukset sekä matalampi verotus kuin Iso-Britanniassa, puhumattakaan siitä, miten erilaiset työmarkkinat ovat. Muodollisesti keskiluokkaan kuuluvakin voi pudota köyhyysloukkuun, jos kunnallista päivähoitoa ei ole (kirjoittamisaikaa on vain lapsen nukkuessa) tai asumistukea ei saa (joutuu elämään jossain surkeassa murjussa). Näin Britanniassa. Suomessa asiat ovat paremmin.

Siksi en lakkaa olemasta päivittäin kiitollinen kunnalliselle päivähoitolaitokselle. Minua ärsyttävät julkisessa keskustelussa vanhemmat, jotka vain valittavat päivähoidon palvelutasosta tai siitä, että lapselle ei järjestetä jos jonkinlaista erikoiskohtelua. Koska yhtä vähän kuin minä he haluaisivat tai pystyisivät järjestämään lapsen hoidon oman työnsä tai kirjoittamisensa ohessa. Korkeammasta palvelutasosta ei olla kuitenkaan valmiita maksamaan. Sitä paitsi korkeinkin hoitomaksuluokka on naurettavan pieni verrattuna siihen, mitä nykyinenkin hoito oikeasti maksaisi jos se pitäisi ilman kunnan subventiota maksaa.

Vielä valituksen kuuntelemista ankeampaa olisi kuitenkin elää äärilibertaristisessa yhteiskunnassa, jossa julkisia palveluita ei tuettaisi. Koska silloin ei olisi varaa, minulla sen paremmin kuin näillä julkisessa keskustelussa esiintyvillä liberalistisilla "talousajattelijoilla", hankkia ensimmäistäkään lasta. Ainakaan ilman, että toinen vanhempi jää kotiin lasta hoitamaan. Näin monet naiset joutuvat Britanniassa käytännössä tekemään, koska osa-aikainenkin hoito (5 tuntia päivässä) maksaa 100 puntaa viikossa.

Ettei menisi mankumiseksi tälläkään puolella aitaa, on lapsen saamisessa kirjoittajalle hyviäkin puolia. Todelta kalskahtaa Rowlingin suora lainaus jutussa: "Lapsen saaminen pakotti minut tekemään sen helkkarin kirjan valmiiksi. Ei siksi, että ajattelin sen pelastavan meidät taloudellisesti, vaan siksi että ajattelin, että tämä on viimeinen tilaisuuteni saada se valmiiksi." Elämä on rajallinen ja se pitää käyttää asioihin, jotka ovat itselle tärkeitä.

Wednesday, September 26, 2012

Syysväsymys

Huonon muistini yksi oire on se, että aina syksyn alkaessa olen tarmoa täynnä enkä muista, miten hitaaksi ja ankeaksi kylmä ja pimeys pahimmillaan tekevät. Periaatteessa pidän syksystä. Molemmat kirjanikin tapahtuvat syksyllä. Kausimasennuksen ensimmäiset oireet tulevat kuitenkin yleensä jo syyskuussa. Väistämättä koittaa se aamu, jolloin kaikki tekemiseni näyttäytyvät turhanpäiväisinä ja koko olemassaoloni kyseenalaisena.

Masennus on yhtä paljon turhautumista omaan saamattomuuteen kuin todellista, mitattavissa olevaa saamattomuutta. Jokainen masennuksesta kärsinyt tietää, mistä puhun. Masennusta koskevissa kyseytutkimuksissa on havaittu, että juuri masentuneiksi itsensä ilmoittavat ihmiset ovat sitä mieltä, että masentuneiden pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyä hommiin. Olkoonkin, että ajatus saa masentumaan vain entistä enemmän. Yleensä masentuneiden omat aikaansaavuuden mittarit ovat vielä epärealistisia. Se on osa masennuksen yliotetta.

Joinakin aamuina minut auttaa sängystä ylös ajatus, että kun mies ja lapsi häipyvät ovesta saan käydä olohuoneen makuulleni olohuoneen matolle ja vain olla. En koskaan tee sitä, koko päivän makaaminen lattialla on kuitenkin liian tylsää ja tapahtumaköyhää minulle. Mutta kun antaa itselleen armoa ajatuksen tasolla, se auttaa.

Se ja energiajuoma.

Sain kutsun esiintymään Turun kirjamessuille Kirjakahvila-lavalle sunnuntaina klo klo 13.30. Helsingin kirjamessuilla esittelen Linnunpainoa Rosebudin osastolla perjantaina 26.10 klo 15.20. Kannattaa tulla kuuntelemaan myös scifi-paneelia Louhi-lavalle klo 16. Tuolloin keskustellaan Edgar Rice Burroughsin Mars- ja Sergei Lukjanenkon Yöpartio-kirjoista. Äänessä Henriksson, Konttinen, Rajaniemi & Sisättö.

Wednesday, September 19, 2012

Neuvot

Rakastan neuvoja ja olen kova kysymään niitä.

Parhaat neuvot saa sellaisilta, jotka ovat onnistuneet jossakin asiassa hyvin tai tekevät sitä paljon. Kannattaa miettiä, kuka asiasta tietää. Esimerkiksi kun tarvitsin vinkkejä muuttoon, kävin katsomassa yhdysvaltalaisen Flylady-siivousryhmän sivuilta. Siellä vinkkejä jakoivat Yhdysvaltain armeijan upseerien vaimot, jotka joutuvat parhammillaan vuoden välein muuttamaan ison talon irtaimiston. Tietävät, mistä puhuvat. Netti on pullollaan vinkkejä ja opastusta, jossa asiasta innostuneet jakavat omia näkemyksiään - itse pitää vain päättää, keneltä kannattaa ottaa vastaan neuvoja esimerkiksi kirjan markkinoinnista tai lapsen kasvattamisesta.

Parasta on, jos voi kysyä joltakin tutulta. Minulla on ollut yhdistystoiminnan kautta onni tutustua moniin viisaisiin vanhempiin kirjoittajiin, jotka ovat auttaneet keltanokkaa. Kirjoittajaringissä he ovat lempeästi toppuutelleet, että se ensimmäinen rävellys ei ehkä ole ihan painokelpoinen ja että tekstejä kannattaa ja pitää työstää ja jatkaa. Pidemmälle ehdittyäni he ovat antaneet palautetta ja neuvoneet ihan käytännön asioissa, miten teksti tai käsikirjoitus pitäisi viimeistellä ennen lähettämistä.

Kirjoittajayhteisössä toimiminen edellyttää luottamusta. Nämä ihmiset ovat käyttäneet aikaa ja energiaa minuun ja teksteihini. Kirjoittajat ovat tyypillisesti itsekkäitä olentoja, joita jokaista kiinnostaa se oma napa ennen kaikkea. Samalla pitäisi kuitenkin muistaa paitsi vastavuoroisuus, myös hyvä henki ja jonkilainen kiitollisuus siitä, mitä toiset ovat minun vuokseni tehneet. Niin auttamalla kuin neuvomallakin. Samoin vaikka miten välillä tekisi mieli toisten mielipiteitä kuunnellessa nakella niskoja ja sanoa, että minä olen niin suuri taiteilija etten tarvitse tällaista, porukka minut maan pinnalle joka kerran. Se on hyvä se.

Yritän olla antamatta neuvoja, joita ei ole pyydetty. Yritän, en siis useinkaan onnistu, koska annan niitä solkenaan. (Paitsi täällä blogissa en edes yritä olla neuvomatta, mutta itsepähän luette.) Pyytämättömien neuvojen antamiseen liittyy valtasuhde tyyliin täti opettaa. Pahimmillaan pyytämättä annettu neuvo toimii itseään vastaan ja kohde vain suuttuu eikä sitten ainakaan tee niin kuin ehdotat. Tuttua varmasti kaikille pienten lasten vanhemmille. Tai isompienkin. Itse olen hirveän huono ottamaan vastaan opastusta, jos se on annettu mielestäni väärästä suunnasta. Vaikka neuvo olisi sinänsä hyväkin.

Parasta lukemista netissä mielestäni on SFWA:n blogi, jossa kokeneet kirjoittajat antavat neuvoja nuoremmille. Se on minulla selaimessa aloitussivuna. Aloittelevien kirjoittajien kohdalla toivon, että nämä löytäisivät oman porukkansa. Harva kirjoittajakaan on lopulta niin yksinäinen susi, ettei toisten kannustuksella ja rohkaisulla olisi merkitystä.

---

Linnunpaino meni painoon, hehe tautologia. Antibioottikuurin viimeinen päivä on päällä ja väsyttää armottomasti. Uutta romaania on noin 50 sivua alkua. Viikon sisällä on ollut mitä kauneimpia syyspäiviä, mutta pitkittyneen flunssan vuoksi tuntuu, että lähinnä raahaudun eteenpäin, raah raah...