Hyvin kasvatettu tyttö jättää egon välillä narikkaan

Lasten kasvatuksesta keskusteltiin eilen blogeissa. Kirjoitanpa minäkin, sillä kukapa ei lastenkasvatuksesta haluaisi sanoa omaa painavaa sanaansa. Useimmathan ovat mielestään vähintään omien lastensa parhaita kasvatusasiantuntijoita. Ensin kirjoitti Rosa Meriläinen villeistä tytöistä HS:ssa ja sitten Joanna Palmén Lilyssä.

Olen Rosan kanssa samaa ja eri mieltä. Ensin se samanmielisyydet:

Ei ole realistista ajatella, että pojat olisivat itsestään selvästi raisumpia koheltajia kuin tytöt. Lapsi on lapsi ja sellaisena pysyy, vaikka hänestä miten yrittäisi bébétä kasvattaa. Leppoisan tavislapsen kanssa ei yleensä kovin tiukkaa liekaa tarvitse. Rosa kirjoittaakin, että terve lapsi kapinoi SILLOIN TÄLLÖIN ja on VÄLILLÄ kärsimätön kiukkupussi. Se on eri asia kuin kaiken aikaa ja kaikkialla, mikä on jäänyt monelta kommentoijalta huomaamatta. Ja on selvää, ettei nykypäivänä ole olemassa laillisia keinoja vaientaa leikki-ikäistä lasta, joka saa uhmaraivarin vaikka julkisessa kulkuvälineessä. Kuitenkin pakko on myös joskus poistua kotoa.

Sitten soraääni: Rosa eksyy minusta kolumnissaan antamaan samanlaisia normatiivisia ohjeita kuin mitä hän itse tuntuu vastustavan. Ei minusta lasten "pidä" sitä eikä tätä vain siksi, että se kolumnistin mielestä olisi hyvä juttu. Ei tytöstä tule sen terveempää tai vahvempaa, vaikka hänet patistaisi puuhun. Tai mutalammikkoon. Eikä lapsen ole "hyvä" koetella voimiaan tuntitolkulla joka päivä, jos hän mieluummin mussuttaa omassa huoneessaan pehmolelujen kanssa. Omassa huoneessa, etteivät aikuiset tule häiritsemään leikkiä.

Aivan yhtä lailla on lapsiaan pallokentille ja lasta pelottaviin suorituksiin patistavia vanhempia. Ei tarvitsisi olla, kun voisi olla vain. Ei nyyhkyttävää taaperoa tarvitse "kannustaa" linnupesäkeinuun, jos lapsi ei halua. Hiljaista lasta ei pitäisi patistaa äänekkääksi, jotta hän "pärjäisi". Kirjoitin aiemmin siitä, miten vanhemmat olivat tyytyväisiä balettikouluun, koska aremmatkin lapset uskalsivat mennä tunnille. Opettaja piti tunnilla kuria ja hillitsi villimpiä, jolloin kaikki pääsivät osallistumaan ja tekemään yhdessä.

Minusta mukavinta vanhemmuutta on, jos voin ottaa lapsen mukaan niihin juttuihin, joita itse teen. Vaikka juhliin, "kirjoittajaleirille" kaverin luokse ja kaupungille asioimaan. Silloin lapselta vaaditaan hetkittäistä "kiltisti ja hiljaa" olemista. Palkinto on minusta parempi, kuin sysäisin lapsen vain hänelle tarkoitettuun "puuhanurkkaukseen" tai lapsenvahdin huomaan. Minusta lapsi syntyy osaksi perhettä ja perheen elämää, eikä niin, että vanhemmat muuttuvat lapsensa ympärillä pörrääviksi helikoptereiksi, kun tämä syntyy. Havaintoni mukaan erään entisen parlamentaarikon lapsi on osannut pienestä pitäen käyttäytyä vaikkapa kahvilassa. Se vaatii koulutusta jos jokin.

Pieni lapsi pitää itseään maailman napana ilman vanhempien kannustustakin ja isompi puolestään yleensä leikkii mieluummin muiden lasten kanssa kuin vain paistattelee aikuisten huomion keskipisteenä. Silloin joutuu opettelemaan sosiaalisia taitoja ja mukautumaan jonkin verran yhteisöön. Koululaisten vanhempia puhutti alkusyksystä Maarit Korhosen Koulun vika? -pamfletti, joka tuuletti nykykoulun arkipäivää raastavan rehellisesti. Syntyneestä keskustelusta voi vetää ainakin sen johtopäätöksen, että lapsensa yksilöllisyydesta laitosten puristuksessa huolehtivat vanhemmat tulevat jatkossakin olemaan ehtymätön luonnonvara. Jos lapsen antaa pitää omaa lomaa koulusta, jotta tämä voisi "tutkia vapaasti maailmaa", on turha itkeä opettajalta tukiopetusta tai koululta parempia oppimistuloksia.

Lopuksi: on hyvä, että lapsia ei ajeta sukupuolen mukaan tiettyyn karsinaan. Puhutaan, että päiväkodeissa kohdellaan lapsia "tyttöinä" tai "poikina". Jos näin on, niin ainakaan minun lapseni kohdalla se ei ole kahdessa ja puolessa vuodessa tuottanut minkäänlaista tulosta. Lapsen sukupuoli-identiteetti vaihtuu edelleen parhaimmillaan useita kertoja päivässä ja näyttää liittyvän enimmäkseen siihen, mikä rooli hänellä leikissä kulloinkin on.

(Tästä havainnosta olen päätynyt myös siihen, että lapsen "sukupuolisensitiivinen" kasvattaminen olisi ajanhukkaa, sukupuoli tuntuu muutenkin olevan lapselle kuin post-it-lappu, sen voi yrittää liimata otsaan mutta ei se siinä pysy. Tai sitten kerään vain oman suht vapaan kasvatukseni hedelmiä ja olen sen vuoksi olevinani, vähän niin kuin nuori nainen joka katsoo saaneensa kaikki mahdollisuudet ja antaa sen vuoksi feminismille piut paut.)

Äänekkäitä "minä minä" -persoonia on nykymaailmassa aivan riittämiin, niin naisia kuin miehiäkin. Tottelevaisuudella ei pärjää, muut huomioon ottamalla kylläkin. Vaikka se joskus merkitsisi oman persoonan (ja ylipäätään egon) laittamista narikkaan. Yhteisönsä jäseneksi sosiaalistuva lapsi oppii tilanteet, joissa näin toimitaan. Muuten sitten hillutaan ja ollaan yksilöitä.