Wednesday, November 7, 2012

Kirjoittamisen tarkoitus

Marraskuu on kirjoituskuukausi. Eläköön nanowrimo! Minulla on myös onni olla osa Paperiarkki-kirjoittajayhteisöä, jossa monet jäsenet listaavat julkisesti kirjoitamiseen liittyviä tavoitteitaan, pyrkivät toteuttamaan ne sekä reflektoivat, mikä oli hyödyllistä ja mikä meni pieleen. Ensimmäistä kertaa pitkää proosaa kirjoittaessa tämä urakan pilkkominen pienempiin palasiin on hyödyllistä. Työ ei näytä niin mahdottomalta toteuttaa.

Päivittäisten sanamäärien listaaminen on helpompaa kuin sisällöllisten tavoitteiden. Silti niitäkin joutuu välillä pohtimaan. On vaikeampi tietää, miten niissä on onnistunut, koska esteettisille kriteereille ei ole mitään yhteisesti sovittua mittaria. Arvostelut ja lukijapalaute ovat yksi, mutta eivät mikään kiistaton arvoasteikko. Jos sadasta lukijasta vaikka 99 vihaa kirjaa ja yksi rakastaa sitä niin paljon, että se muuttaa hänen elämänsä, eikö vaikutus ole saavutettu? Kirjailija itse voi varmaan kokea joissakin tapauksissa, onko onnistunut vai ei, mutta itse olen ainakin omalle tekstilleni niin sokea siinä vaiheessa kun kirja ilmestyy, etten osaa sanoa siitä oikein mitään.

Enemmän kuin määrää tai laatua olen vaihteeksi miettinyt kirjoittamisen tarkoitusta ylipäätään. Minä halusin aina olla kirjailija, mutta se ei vielä kerro kauheasti mitään. Jos tavoite on vain julkaista kirjoja, voisin kirjoittaa mitä tahansa lajia, vaikka nuortenkirjoja tai tietokirjoja. Kirjoitan pitkää proosaa, tai romaaneja, varmaan lähinnä siksi että se on kuitenkin tutumpi ja läheisempi laji minulle kuin vaikkapa novelli. Kirjoitan itseäni liikuttavista aiheista, kuvittelen maailman, jossa nämä asiat painottuvat. Musiikki, rytmi, äänen väri. Ihmiset (tai ainakin päähenkilö) havaitsevat ja aistivat herkästi. Niin kuin itsekin haluaisin. He ovat jollakin tavalla kosketuksissa omaan todellisuuteensa, joka poikkeaa heidän ympärillään olevien ihmisten todellisuudesta. Mutta onko siinä riittävästi syytä kirjoittaa ja nähdä kaikki tämä vaiva, ehkä on, minulle, en tiedä.

En minä ole oikeastaan huolissani siitä, onko minulla sanottavaa. Jotkut huolehtivat siitäkin. Sanottavaa on aina ja hyviä aiheita maailma täynnä. Kuka niitä kirjoja sitten lukee, tai löytää kaikkien julkaistavien kirjojen joukosta, on toinen asia. Lukijoiden löytämiseksi kustantajat (ja yhä enemmän itse kirjailijat) pyrkivät löytämään uusia keinoja. Ihmisten vapaa-ajasta kilpailevat niin monet ajanvietteet, tv-sarjat nyt esimerkiksi. Kalliitakin kirjat ovat (onneksi niitä saa kirjastoista). Mediahuomio on taas helpommin mitattava asia kuin vaikka kirjallisuuden laatu. Lehtihaastatteluja tai esiintymisiä voi laskea. Itsekin kuulen usein nalkuttavan äänen mielessäni, joka kehottaa olemaan enemmän läsnä, Facebookissa, Twitterissä, blogissa tai missä vain. Se on ääni, joka helposti kiilaa myös kirjoittamisen ja minun väliin ja vie kirjoittamiselta tarvittavaa keskittymistä. Sitä paitsi jos tavoite olisi olla esillä mediassa tai messuilla, pieleen menisi. Huomiota ei riitä kuitenkaan kerrallaan kuin pienelle osalle kirjailijoista, ja meitä on niin paljon...

Olen aina ajatellut, että kirjoittamisen, vaikka romaanin tai pitkän proosan kirjoittamisen mieli pitää olla tekemisessä itsessään, siinä, että vain kirjoittaa. Mutta ei se ole ihan niinkään. Koska silloinhan voisin kirjoittaa yhtä onnellisena pöytälaatikkoon enkä kiikuttaa töitäni millekään kustantajalle. Ehkä sanan työ kuitenkin tulee valmiiksi vasta siinä kohdassa, kun teksti kohtaa lukijan. Kirjoittaa ja ja tulla luetuksi, siinä sen mielekkyys. Luoda jotain omaa ja välittää se lukijan korvien väliin niin, että siitä muodostuu yhteinen kuva, josta keskustella ja jonka avulla kanavoida ja herättää uusia ajatuksia taas eteenpäin vietäväksi.

Kansien väliin sidottu romaani on yksi tapa tämän toteuttamiseksi.

No comments:

Post a Comment