Wednesday, March 27, 2013

Taistelu murusista II

Jatkan vielä vähän, koska pari ihmistä on kommentoinut eilistä kirjoitusta yksityisesti.

Voi kysyä, mitä tekemistä kotihoidontuella ja queer-feminismillä on keskenään. Eivät ne liitykään toisiinsa mitenkään. Ei ole mitään yhtenäistä naisliikettä, jolla olisi jotakin tavoitteita ajettavanaan. Siksi tässä kiistelläänkin, naisliikkeen raunioilla, Unionin liepeillä koska mitään muutakaan paikkaa feministiselle keskustelulle ei ole. En ole enää yliopiston kanssa missään tekemisissä, joten en voi mennä naistutkimusseminaariinkaan keskustelemaan.

Jätin edellisestä kirjoituksesta tarkoituksella pois, mitä mieltä olen jäsenyyden avaamisesta tai seksin ostokiellosta. Koska sillä ei ole merkitystä. Naisjärjestöt voivat jälkimmäisellä kerätä irtopisteitä itselleen, mutta vakavasti otettava poliittinen aloite seksin ostokielto ei ole. Eikä Unionin kanta asiaan kiinnosta juuri ketään. Ei se lähetä mitään viestiä yhtään kenellekään naiselle joka ei ole Unionista koskaan kuullutkaan.

Sitä suuremmalla nykyinen keskusteluilmapiiri tympii minua. Tulva-lehden Facebook-sivu jakoi Saska Saarikosken kirjoituksen, jossa toimittaja kommentoi Unionin jäsenyyspolitiikkaa ihan Hesarin pääkirjoitussivua myöten. Saarikoski siis kannatti jäsenyyden avaamista. Heti ensimmäinen kommentoija aloitti haukkumalla Saarikosken käyttämiä vanhentuneita termejä transseksuaali ja sukupuolenvaihtoleikkaus. Toivottavasti tarpeeksi moni kirjoittaa asiasta Hesarin mielipideosastolle, jotta lehden lukijoille tulisi selväksi, mikä keskustelussa on oikeasti tärkeä.

Asettumalla marginaaliin keskustelija asettaa samalla muut keskustaan. Samalla piirretään raja "meidän" ja "muiden" väliin. Millään tavalla keskustelussa ei huomioida, mitä vallankäyttöä tähän määrittelyyn liittyy. Viesti on, että vaikka miten yrittäisit ja haluaisit edistää tasavertaisten mahdollisuuksien toteutumista yhteiskunnassa toimittajana, kirjoittajana tai aktivistina, et koskaan ole tarpeeksi hyvä, et koskaan ole tarpeeksi perillä asioista saadaksesi puhua. Marginaaliin asettuvalla on aina viime kädessä hallussaan oikea tapa puhua ja toimia. Koska marginaalin kokemus. Kaksikymmentä vuotta, ja me olemme saaneet tämän yksilön kokemuksen, johon kenelläkään ei ole mitään sanomista, ja sisäänpäinlämpiävän queer-eliitin.

Ei se ole, ei voi olla mitään todellista queer-teoriaa tai aktivismia.

Sitten on tämä itsesensuuri sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Mitä tahansa voi sanoa, jos on "paha" tai pahojen puolella, minäkin voin tällä olla ihan vapaasti ja kirjoittaa, mitä tykkään. Olla sitten vaikka se vihollinen, Saara Henriksson joka täällä puhuu ja ajattelee väärin (ja sitä paitsi omalla nimellään, toisin kuin osa "kollektiivin" keskustelijoista). Mutta jos olisin yksi "meistä", sisarista tai tovereista, niin sitten se vasta olisi ongelma. Ei se ole minulle tragedia, mutta feministiselle keskustelulle kokonaisuudessaan seuraukset voivat olla hirvittäviä.

Näin queer muuttuu ulossulkemisen politiikaksi. Et voi olla feministi, jos käytät vääriä käsitteitä tai olet liian tavallinen. Ulossulkemisen politiikalla häpäistään ja nolataan muut keskustelijat. Et tiedä tästä asiasta tarpeeksi, joten parempi, että pidät suusi kiinni.

Ja voipa olla, että jatkossa minäkin kirjoitan mieluummin ihan muista asioista.

Tuesday, March 26, 2013

Taistelu murusista

Naisten oikeudet eivät ole sadassa vuodessa edistyneet riittävästi. Miksi naiset tyytyvät niin vähään?

Näihin pohdintoihin kirvoitti paitsi taannoinen kotihoito/päivähoitokeskustelu, myös Naisasialiitto Unionin piirissä tälläkin hetkellä käytävät keskustelut Naisasialiitto Unionin jäsenyyden avaamisesta sekä seksin ostokiellosta. Keskustelu on kiihkeää eikä aina kovin laadukasta. Tämäkään puheenvuoro ei ole laadukas, koska olen turhautunut ja vittuuntunut. Kirjotan sen kuitenkin, koska saanpahan se siten pois alta. Lupaan rakentavampia puheenvuoroja sitten tulevaisuudessa.

Naisten äänioikeus oli merkittävä saavutus, koska sen jälkeen naiset ovat osallistuneet yleiseen demokratiakehitykseen. Tämä on parantanut myös naisten asemaa erityisesti hyvinvointivaltiossa. * Kiitos siis ensimmäisen polven feministeille yleistä demokratiakehityksestä, mutta naisliikettä sinänsä tämä sukupolvi ei merkittävästi vienyt eteenpäin.

Perhekeskeisyys tekee karhunpalveluksen

Anu Siflverbergin ansiokkaassa kirjoituksessa Helsingin Sanomissa (24.3.) käsiteltiin kotihoidon tukea mahdollisena köyhyysloukkuna työikäisille naisille. Työpaikkojen, varsinkin mielekkäiden työpaikkojen puuttuminen on ilmiselvä vastaus, miksi edelleenkin nainen jää mielellään kotiin. Jostakin syystä se työpaikka kuitenkin usein löytyy, miehelle. Jos ongelma on työpaikkojen absoluuttinen puute, miksi sitten perheen isä pääsee töihin?

Ongelma on rakenteellinen, eli erityisesti tämän ikäisille naisille ei tahdo löytyä mielekkäitä työpaikkoja. Syy on joko työnantajien syrjivässä rekrytoinnissa, tai työpaikan liian alhaisessa palkassa (ei kannata mennä töihin, koska joutuisi maksamaan päivähoitomaksuja), tai ollaan kouluttauduttu alalle, jolla ei tällä hetkellä riitä töitä. Nämä kaikki ovat asioita, joihin voidaan poliittisella tai yhteiskunnallisella toiminnalla vaikuttaa.

Usein kotiin jäämistä ei edes viitsitä perustella työpaikan puuttumisella, vaan vedotaan lapsen parhaaseen, kiintymyssuhdeteoriaan, "meidän perheen yksilölliseen valintaan". Kuten 1800-luvulla, keskustelun perusteella osalle naisista tärkein kysymys on edelleen, mistä saada elättäjä itselleen. Oli elättäjä sitten mies (porvarilliset naiset) tai hyvinvointivaltio (vasemmistolaiset naiset).

Miksi naiset tyytyvät niin vähään, taistelemaan pöydältä putoavista murusista? Vaikka heidän pitäisi olla mukana kattamassa pöytää niin, että siitä riittäisi kaikille. Oikea vastaus on, että ovathan he mukana: työnantajina, päättäjinä, yrittäjinä. Mutta tämä ei auta naisliikettä. Päin vastoin, osalle naisliikkeen radikaaleista aktivisteista on ongelma, että naiset ottavat vastuuta nykyisessä systeemissä, kohoavat johtajiksi, jotta voisivat käskyttää muita. Pitäisi murtaa systeemi pala palalta. Ja sitten ollaan taas lähtökuopissa.

Kotihoidon tai päivähoidon valitseminen on sivuseikka. Tärkeämpää on kysyä, miten naisten taloudellista ja poliittista asemaa pystyttäisiin parantamaan. Vai kuvitteliko joku, että lapset eivät aikanaan kasvaisi aikuisiksi, meidän rakentamamme yhteiskunnan jäseniksi?

Sama koskee muita feministisessä keskustelussa esiintyviä perheeseen ja lisääntymiseen liittyviä kysymyksiä. Kun poliittiseksi kysymykseksi nostetaan joko "oikeus" synnyttää lääkkeellisesti tai ilman lääketieteen apua, ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, että tekee lapsia ylipäätään. Oli perheellä sitten taloudellisia tai sosiaalisia edellytyksiä lasten hankkimiseen tai ei. Koska totta kai hyvinvointivaltion lapsilla on oikeus toimeentuloon.

Mietin joskus, katsommeko me koulutetut hyvinvointivaltion naiset syntyneemme maailmaan vain lunastamaan meille annettuja lupauksia: saatte tietyn toimeentulon, niin monta lasta kuin haluatte, kaikki vapaudet ja oikeudet eikä teidän tarvitse koskaan kohdata kärsimystä. Ja jos kohtaamme kärsimystä, olemme uhreja. Mutta se ei mene niin. Yhtään kenellekään ei ole luvattu syntymässä, että hän ei joutuisi elämässään kärsimään.

Niinpä jos hankkii lapsia, voi joutua siihen tilanteeseen, että joutuukin kasvattamaan heidät yksin, ilman puolisoa. Sama koskee miehiä. Jos herra eroaa pikkuvaimosta ennen kuin lapsi on ehtinyt edes syntyä, voi olla niin, että lasta ei tapaakaan yhtä usein tai harvoin tai ylipäätään silloin, kun haluaisi. Voi joutua maksamaan elatusmaksua. Elämä on kovaa.

Queer eli "hei, me uhriudutaan"

Sloganin mukaan et ole uhri, jos muut ryhmät pyrkivät saamaan etuoikeuksia, joita sinulla jo ennestään on. Tällä tarkoitetaan esim. "miesaktivisteja", jotka valittavat, että tasa-arvo menee jo liian pitkälle. Valitettavasti joillakin queer-feministeiltä jää huomaamatta se, että he harrastavat ihan samaa. Nykyisessä keskustelussa kuka tahansa voi olla uhri. Siis joka vitun ikinen, mies tai nainen, jokainen joka seksuaalisen suuntautumisensa, vammansa, sukupuoli-identiteettinsä tai neurologisen epätyypillisyytensä vuoksi poikkeaa jollakin tavalla normista.

Toisen aallon feminismin aikaan miesten saattoi olla rasittavaa keskustella naisaktivistien kanssa, koska nainen pystyi joka tilanteessa esittämään itsensä patriarkaatin uhrina. Nykyään marginaalisuuteensa voi vedota melkeinpä kuka tahansa. Tärkeä keskustelu ja isot kysymykset liittyvät siihen, onko ihmisillä yhtäläinen mahdollisuus osallistua yhteiskuntaan, käydä töissä, perustaa perhe, puhua suunsa puhtaaksi. Tulla ylipäätään kohdatuksi arvokkaana ihmisenä. Ongelma on, jos marginaalin halutaan määrittävän koko elämää ja kaikkia keskusteluja, koska se on tie, jolla ei ole loppua.

Sillä kun uhriposition omaksuu identiteetikseen, ei tarvitse olla vastuussa omista valinnoista, ei mistään.

Uhrin ei tarvitse ottaa osaa rakentavaan keskusteluun. Ei, koska hän on uhri ja altavastaajan asemassa. Muut keskustelijat ovat "hegemonian" edustajia. Liian perhekeskeisiä homoja, liian perinteisiä naisia, liian reippaita vammaisia. Suostuvaisia yhteiskunnan pikku marionetteja. Näin marginaalit nostetaan keskiöön. Pasifismi tai toisen kunnioittaminen, ne ovat aivan liian vanhanaikaisia käsitteitä, nyt marssitaan marginaalista keskiöön keskisormet pystyssä. Uhrin ei tarvitse olla vastuussa omista valinnoistaan, koska ne ovat ne muut, jotka sortavat häntä.

Queer-aktivistit kamppailevat myös "turvallisen tilan" puolesta. Turvallisinta on, jos olet itse vähän punk, marginaalia, vaihtoehtoinen. Vaihtoehtoisen tilan perustajat määräävät säännöt, joita muiden pitää heidän tilassaan, kahvilakekkereillä, elokuvanäytöksessä tai kokouksessa noudattaa. Jos et suostu, sinulle tehdään selväksi, että seuraavan kerran ei ole tulemista. Tällainen menettely on traagista etenkin pienemmissä kaupungeissa. Koska pahimmassa tapauksessa feministisestä aktivismista kiinnostunut mutta ei tarpeeksi kaveripiirin silmissä kunnostautunut henkilö suljetaan kokonaan ulkopuolelle.

Entäpä sitten?

Ihan ensiksi nainen tai naiseksi itsensä kokeva voisi yrittää arvostaa itseään. Tarkastella omia aikuisiällä tekemiään valintoja. Hyväksyä ne tehdyiksi, vaikka ei olisi tähänhetkiseen tilanteeseen niin tyytyväinenkään. Miettiä, miten voisi parantaa omaa asemaansa, mutta arvostaa itseään yhtä kaikki.

Tämän jälkeen on helpompi arvostaa toisia. Osallistua vaikkapa keskusteluun siitä, pitäisikö Naisunionin jäsenyys avata "ihan kaikille", tai naisten lisäksi miehille, miten asian haluaakaan ilmaista. Eikä haukkua niitä, jotka näkevät tai ajattelevat toisella tavalla. Voi osallistua keskusteluun seksin ostokiellosta ja arvostaa muita keskustelijoita ja heidän näkemyksiään.

Turvallisemman tilan periaatteet ovat oikein hyviä. Periaatteiden pitäisi koskea myös näitä edistyneempiä queer-aktivisteja: ei heidänkään pitäisi muutamasta väärästä sanavalinnasta tai suunnilleen toisten ihmisten ulkonäöstä olettaa, millaisia ihmisiä nämä ovat.

Ennen kaikkea pitäisi heitellä kiviä vasta sitten jos on itse synnitön. Valta-analyysi on hyvästä, mutta jotta keskustelu pääsisi myös etenemään, ei pitäisi koko ajan joutua palaamaan siihen kysymykseen, kuka nyt katsoo toista pitkin nenänvartta. Koska väheksyvä tai toiset sivuuttava käytös on synti, johon tällä hetkellä syyllistytään ihan joka puolelta, myös marginaalista.

Sanasto:
Ensimmäisen aallon feminismi. Esim. naisten äänioikeuskamppailu (tuolloin ei kuitenkaan käytetty sanaa feminismi).
Toisen aallon feminismi. Radikaali feminismi, joka nosti keskiöön naisen kokemuksen, usein myös naisen ruumiin.
Kolmannen aallon feminismi: feminismi, joka entistä enemmän ottaa huomioon ihonvärin, yhteiskuntaluokan ja seksuaalisuuden vaikutuksen yksilön asemaan

* Kuvitelkaapa tilannetta, jossa naisten äänioikeuskamppailua olisivat johtaneet 70-luvun feministiseparatistit. He olisivat perustaneet naisten (vaihtoehtoisesti lesbojen) parlamentin johonkin kommuuniin ja kansallisessa parlamentissa istuisivat edelleen vain miehet. Jos kamppailua olisivat johtaneet akateemiset kolmannen aallon feministit, he olisivat jääneet riitelemään keskenään siitä, kuka saa edustaa "naisia" tai kenen "kokemus" pääsee esiin, eikä äänioikeutta oltaisi saatu sittenkään.

Kirjoittaja on Unionin jäsen

Monday, March 25, 2013

Kannustusta kirjailijalle

Mainio kirjailijatoverini otti esille kirjailijan kannustuksen. Pohdin asiaa ja tunsin piston sydämessäni. Harrastajakirjoittajalle on tarjolla monenlaista hengennostatusta ja kannustusta. Julkaisseella kirjailijalla on vain Kirjailija-lehti ja lukuisia blogeja, joissa enimmäkseen maristaan (kuten tässä).

Koska olisihan se väärin sanoa, etteikö kirjailijan ammattiin liittyisi unelmia ja niiden toteuttamista. Harvassa toimistotyössäkään nykypäivänä olisi aikaa tällaisen blogin pitämiseen. Kirjailijan ammatti hakkaa esimerkiksi toimittajan ammatin 6-0 siinä, että kirjailijalla on aikaa ja tilaa kypsytellä ajatuksiaan.

Moni ammattikirjoittaja on nöyrä kirjallisuuden edessä. Koska kirjoittaja on etuoikeutettuna saanut osallistua tämän suurenmoisen asian tekemiseen, ei ajatella, että on sen vuoksi vielä oikeutettu saamaan päänsilityksiä tai taputuksia. Vaikka jokainen kirjoittaja on todellisuudessa ansainnut laakerinsa. Seppeleen, joka muodostuu hänen punomistaan sanoista. Se on hänen oikeutensa ja vastuunsa eikä kukaan voi ottaa sitä häneltä pois.

Ystäväni kritisoi myös sitä, että niin monessa kirjoittajakoulutuksessa pidetään tärkeimpänä tavoitteena, että teksti (runo, romaani, näytelmä) olisi mahdollista julkaista. Tekstin julkaisukelpoisuus kertoo tekstistä kuitenkin vain yhden asian: sen, että se on julkaisukelpoinen. Se ei ole tekstin koko arvo, ei edes esteettinen arvo, sisällöstä puhumattakaan. Julkaisukelpoisuus edellyttää tiettyjen konventioiden noudattamista ja tekstin julkaisu kertoo siitä, että kirjoittaja hallitsee nämä konventiot.

On mahdollista kirjoittaa. On jopa mahdollista elää kirjoittajana, ei sitä muuten moni tekisi, en minäkään. Jotkut solahtavat kirjoittajan elämään helposti ja nopeasti, joillakin menee kauemmin, että he löytävät oman paikkansa. Löytävät lukijoita, saavat kannustusta kriitikoilta (tai kollegoilta, tai kustantajalta, tai lähipiiriltä. Kuka mitäkin on vailla). Mutta kun paikan on kerran löytänyt, se on todellakin oma, ainutlaatuinen. Meidän kirjoittajien tulee antaa sille arvoa.

Teen siis harjoituksen ja kokeilen arvostaa juuri sitä, mitä teen tänään. Vaikka se olisi sitä tylsempää kirjoittajaelämään liittyvää, laskutusta, kirjeenvaihtoa, opetuksen suunnittelua. Koska se on minun elämääni ja minä nyt joka tapauksessa sitä elän, ja olen ihan tyytyväinen kuitenkin. Ehkä niistä huippuhetkistäkin (käsikirjoituksen version valmistumista, siitä tunteesta, kun teksti soljuu) voisi yrittää nauttia vähän pidempään eikä olla heti muistuttamassa itselleen, miten pitkä tie on vielä kuljettavana, ennen kuin lopussa kiitos seisoo. Ei seiso, jos ei muista antaa itselle sitä kiitosta.

Kirjoittajat, annetaan itsellemme se kiitos nyt.

Friday, March 22, 2013

Kun nyt rahasta oli puhe

Luen harvakseltaan Writing Magazinea. Iso-Britanniassa ilmestyvän lehden sisältöä on hauska verrata Suomen olohin. Kovan kirjoittamiseen ja kirjoittajana elämiseen liittyvän asian lisäksi lehdessä julkaistaan mainoksia, joita seuraamalla saa jonkinlaisen käsityksen "kirjoittajateollisuuden" koosta Britanniassa. Kirjoittajateollisuudella tarkoitan teollisuudenalaa, joka pyörii ihmisten kirjoitusharrastuksen ympärillä ja josta rahat koituvat muille kuin kirjoittajille. Lehden sivuilla kirjoittajille nimittäin tarjotaan palveluja laidasta laitaan: tekstin viimeistelyyn, agentin löytämiseen (ei siis agenttipalveluja, vaan palvelua jonkin toisen palvelun hankkimiseksi), apua kaikkeen mahdolliseen aina perinteisiin kustannepalveluihin saakka. Maksusta, tietenkin.

Millaisia mainokset tässä brittien harrastajakirjoittajalehdessä sitten ovat? Takasivulla mainostetaan kirjekurssia: Why Not Be A Freelance Journalist? Mainoksessa kerrotaan avuliaasti, että "freelancers can earn up to 40,00 pounds a year" kun todellisuudessa yksi sadoista voi. Tie menestyväksi friikuksi on mainoksen mukaan yksinkertainen: tilaa kirjekurssimme. Kurssin hintaa ei mainita, vaan kehotetaan tarttumaan tilaisuuteen "ryhtyä menestyväksi freelanceriksi". Ilmaiset tilaukset puhelimella 24 tuntia vuorokaudessa.

Sisäsivuilla mainostetaan omakustennekonferenssia, arvostettujen yliopistojen kirjoittajalinjoja, book-on-demand-painopalveluita sekä - suomalaisittain yllättäviä - maksullisia kirjoituskilpailuja. Ne ovat kilpailuja tyyliin "lyhyt muistelmakirjoituskilpailu", osallistumismaksu 16 puntaa, pääpalkinto 1000 puntaa. Toimituksellinen aineisto tukee haaveiden toteuttamista: artikkeleita ja kirjailijahaastatteluita aiheesta "näin sain tekstini julkaistua", uravinkkejä, vinkkejä sosiaalisen median hyödyntämiseen, vielä vähän lisää uravinkkejä. Uralle, joka elättää vain harvoja.

En tiedä sitten, onko tämä joku laman merkki. Luin MeNaisista Essi Myllyojan jutun Tupperware-myyjistä ja hätkähdin, miten samanoloisilla lupauksilla ihmisiä houkutellaan "työskentelemään kotonaan". Todellisuudessa menestyäkseen täytyy olla joko huomattavan ahkera tai muuten juuri tähän hommaan sopiva yksilö - yksi harvoista. Muille palkka on pähkinöitä tai tuotelahjoja. Kun puuttuu se vaihtoehto, että hankkisi riittävän hyvän päivätyön ja kirjoittaisi vapaa-ajalla, jää jäljelle unelmien hautominen. Ei ihme, jos Suomessa julkaisevat kirjailijatkin haaveilevat e-julkaisemisen ansaintamahdollisuuksista, agenteista, sosiaalisen median markkinointivoimasta.

Tupperware on leimallisesti naisten juttu, ehkä kirjoittaminenkin - journalistinen tai kaunokirjallisuus - on kohta lasten työtä. Tai ei työtä, mutta sivutoimista puuhastelua. Työväenopiston kirjoittajakurssin opettamisesta tai opiskelijoiden kirjoitustehtävien tarkistamisesta yliopistossa saatavat palkkiot muistuttavat koonsa puolesta lukiolaisten pikku lisätienestejä. Kotona tällaisia summia tienaava puoliso tai vanhempi on äkkiä lapsen asemassa. Hyvä niille, joiden isillä tai äidillä on myöntää lisäksi vähän taskurahaa.

En kiistä, etteivätkö kirjoittajille suunnatut palvelut hyödyttäisi monia. Ammattilaiselle niistä on kuitenkin vain vähän apua. Kotona työskentely on vaativaa, itsensä johtaminen aina on. Kirjailijaksi tuleva onneksi oppii sen pakostakin. Kun kerran on kirjoittanut romaanimittaisen tekstin ja saanut sen julkaistua, maksullisia itsensä johtamisen kursseja ei yleensä enää tarvita.

Tämä on aihe, josta olisi kiinnostavaa herätellä keskustelua. Millaisia mielikuvia ihmisillä on kirjoittajana elämisestä?

Budjetointikysymys

Opintotukea ei sitten lähdetäkään muuttamaan lainaperustaiseksi, mikä on hyvä juttu. Sanaisen arkkunsa opintotuen tarpeellisuudesta ehtikin jo avata mm. Aino Kopra Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (21.3.). Hänen mukaansa opiskelijoiden keskiviikkoinen opintotukimielenosoitus oli ajattelematon, koska ennen opiskelijat selvisivät paljon pienemmällä rahalla. Vähän tämän jälkeen sosiaalisessa mediassa levisi riemukas kuva, jossa joku oli keksinyt liittää mielipidekirjoitukseen Kopran verotiedot.

Nythän on niin, että myös pieni- ja keskituloisten vanhempien lapset haluavat opiskella. On totta, että opiskelijana eläminen on budjetointikysymys. Opintotuki auttaa budjetin tasapainottamisessa. Olen itse ottanut myös lainaa (ja maksanut sen pois jo viitisen vuotta sitten) ja kokemukseni on, että opiskelija tarvitsee kaikkia tulonlähteitä: kesätyörahoja, opinrahaa, lainaa. Opintoraha auttaa siinä, että opiskelijan ei ole pakko väsyttää itseään pitkiä tunteja hampurilaisia paistamalla. Sillä vain harvat vanhemmat pystyvät tukemaan opiskelevia lapsiaan niin, että nämä säästyisivät kokonaan työnteolta.

Opintorahalla (noin 250 e verojen jälkeen kuukaudessa) ei kukaan elä. Silti opintotuen maksaminen kannattaa ennen kaikkea siksi, että se pienikin tuki rohkaisee tekemään opinnot loppuun sen sijaan, että jäisi haahuilemaan pätkätöihin. Koska tosiasia on, että työpaikat ovat epävarmoja. Maisteritutkinnon tekeminen tarjoaa vaihtoehdon, jossa perspektiivi on pidempi kuin puoli vuotta. Yliopistosta valmistuminen puolestaan opettaa ennen kaikkea projektinhallintaa: suunnittelua ja asioiden valmiiksi saattamista. Sitä työnantajakin voi arvostaa.

Tasa-arvoinen korkeakoulutus on suomalainen menestystarina, mutta laakereilla ei sovi jäädä lepäämään, vaan sen edellytyksistä täytyy huolehtia myös jatkossa. Opintotuki lisää tasa-arvoisia mahdollisuuksia opiskeluun Suomessa. Niin, että opiskelemaan pääsevät muutkin kuin vain varakkaiden vanhempien lapset. Murheellista on, että Kopran mielipidekirjoituksen kaltaisia avauksia esiintyy lehdistössä yhä enemmän. Oma tyttäreni sanoi sen eilen hienosti: "Köyhä ei ole vihainen. Roope on rikas niin se on vihainen." Vallitsevassa ilmapiirissä rikkaat kurittavat "laiskoja" köyhiä.

PS. Johdon palkoista olen blogannut viime kesänä.

Wednesday, March 13, 2013

Salonkikelpoista vai ei?

Olin pitämässä sunnuntaina paneelikeskustelua aiheesta "Miten scifistä tuli salonkikelpoista kirjallisuutta - vai tuliko siitä?" Hieno hypoteesini oli, että scifi on nykyään lähestynyt jo niin paljon valtavirtaa ja arkirealismia, että se ei enää ole mitenkään marginaalia. Mutta keskustelijat - Jari Koponen, Tiina Raevaara ja J.Pekka Mäkelä - ampuivat tämän näkemyksen alas melkein heti kättelyssä. Heidän mukaansa scifi on edelleen vähemmistössä ja ghetossa ja pahimmillaan leima, josta ei meinaa päästä irti. Sinne menivät kaikki hyvinvalmistellut kysymykseni scifin naisistumisesta ja keskiluokkaistumisesta!

Yksi opiskelijani työväenopiston kurssilla esitti näkökulman, jonka mukaan vanhat scifin lukijapolvet halusivatkin pitää scifinsä kovana ja puhtaana ja irrallaan muista vaikutteista. Mutta kyllä asia taitaa olla myös niin kuin panelistini ehdottivat, eli kaiken kummallisen ja ei-realistisen vierastaminen on nimenomaan suomalaiseen lukemiskulttuuriin kuuluva piirre. Maagista realismia siedetään, koska se tulee sieltä latinalaisesta Amerikasta, mutta Suomeen siirrettynä sitä ei oikein ymmärretä. Vähän niin kuin lukijat haluavat chick lit -tarinoidensa sijoittuvat mieluummin New Yorkiin tai muuhun oikeaan suurkaupunkiin kuin Helsinkiin.

Ennen tilaisuuden alkua keskustelin kuitenkin erään kustannustoimittajan kanssa, joka oli sitä mieltä, että scifistä tulee salonkikelpoista viimeistään sitten kun nyt varttuva lukijapolvi, 16-20-vuotiaat, ovat aikuisia. Heidän lukemistaan kirjoista jo niin suuri osa on scifiä ja fantasiaa, että realismi on jo suorastaan vähemmistössä.

Panelisteista Jari Koponen mainitsi dystopian ja dystooppisten aiheiden nousun sekä kotimaisessa että ulkomaisessa kirjallisuudessa. Tätä kautta voidaan tietysti nähdä, että scifi ei ole niinkään lähestynyt realismia kuin reaalimaailma lähentynyt scifiä. Voi kuitenkin sanoa, että dystopia on myös laji, joka hämärtää rajoja genren ja valtavirtakirjallisuuden välillä. Kaikki dystopiat eivät ole scifiä (tai niiden tekijät eivät halua niitä sellaiseksi kutsua), vaikka sijoittuisivatkin tulevaisuuteen.

Salonkikelpoista tai ei, yleisen hyväksynnän ja suosion tavoite saattaa vielä pitkään pysytellä scifikirjoittajan arvohierarkiassa aika matalalla (ja on ehkä syytäkin). Kuten panelistit totesivat, scifi on parhaimmillaan hienoa kirjallisuutta, ideakirjallisuutta, joka todella tarjoaa eväitä omaan ajatteluun.

Sunday, March 10, 2013

Ilmaisissa töissä, osa II

Kieltäydyin vastikään arvioimasta Jyväskylän avoimelle yliopistolle luovan kirjoittamisen opiskelijan työnäytettä 48 euron korvauksesta. Kieltäytymisen syy näyttää tässä itsestään selvältä, mutta pisti minut silti miettimään. Samana päivänä nimittäin allekirjoitin kustannussopimuksen, jonka mukaan luovutan novellini erääseen antologiaan 50 euron (miinus verot) korvauksesta. Miksi teen töitä joskus ilmaiseksi ja joskus en?

Periaatteessahan vastauksen pitäisi olla aina sama. Koska suoritukseen kuluva työaika on aina muusta pois, ei työn vastaanottamiseen pitäisi vaikuttaa, onko tarjoaja kaveri/oma yhdistys/tuntematon/minä itse. Rahaa on myös jostain tultava, muuten ei tule leipää itselle ja lapselle. Silti näissä vaihtoehdoissa on eroja.

Ensi kuussa ilmestyy Huomenna tuulet voimistuvat - ekologisen science fictionin antologia, hanke, jossa olen tavalla tai toisella ollut mukana kymmenen vuotta. Olen toimittanut antologian yhdessä Erkka Leppäsen kanssa. Osuuskunnan eteen paiskin hommia kyselemättä, mutta osuuskunnan jäsenenä olen itse yrittäjän asemassa. Jostain syystä on eri asia tehdä töitä itselleen kuin vieraalle. En tarkalleen osaa sanoa, mikä tämä syy on, mutta kertokaa jos tiedätte. Koska ns. ilmaishommat kanavoituvat nykyään osuuskunnan kautta, sanon kaikille muille yhä useammin "ei kiitos".

Tämä ei tarkoita, että kirjailija pääsisi laskuttamaan joka tunnista. On niin paljon, josta kirjailijalle ei makseta. Esiintymiset oman kirjan markkinoimiseksi ovat tällainen asia. Oman romaanin tai novellin valmistumiseen käytettäviä työtunteja ei lasketa (Tero Niemi kerran yritti, mutta blogikirjoitus näyttää olevan poissa verkosta). Ei silti, en esiintymisistä ainakaan valita: ne ovat oiva tapa saada vaihtelua yksinäiseen puurtamiseen työpöydän ääressä. On mukavaa tavata ihmisiä, toisia kirjailijoita ja parhaimmassa tapauksessa jopa lukijoita, omasta kustantajasta nyt puhumattakaan. Kustantamon väkeä on kiva käydä moikkaamassa myyntipöydän ylitse.

Vielä jään pohtimaan, mikä on markkinointia, mikä on itse työtä. Onko antologiassa (jonkun muun kuin osuuskunnan julkaisemassa) tai lehdessä julkaiseminen oman nimen tunnetuksi tekemistä, onhan se sitäkin. Pelkästään rakkaudesta tai intohimosta tehtävää työtä se ei ainakaan ole, enää.

Muuta: tänään olin mukana Korjaamon Kirjamarkkinoilla. Paneelikeskustelu scifin salonkikelpoisuudesta Vintillä meni hyvin ja panelistit J.Pekka Mäkelä, Jari Koponen ja Tiina Raevaara innostuivat keskustelemaan mm. dystopian suosiosta ja scifin harrastajakunnan merkityksestä kirjoittajalle. Myös oma haastatteluni Galleriassa meni mukavasti.