Kasarin parhaat: Scifi ja fantasia musiikkivideoissa, osa 1

Harva tuntee Kosmospenaalin, tuon maamme pienilevikkisimmän fanzinen. Mutta minäpä tunnen, koska se on kotitaloutemme oma julkaisu. Kosmospenaalia on julkaistu ja sitä on levitetty Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Kupittaan aka Kalevan aka Hallilan osaston olohuoneconeissa. Pääsiäisen kunniaksi kaivan arkistojen kätköistä lehdykkään aiemmin kirjoittamiani tekstejä ja ripustan tänne kaiken kansan nautittavaksi. Ensimmäisenä käsittelyvuorossa ovat kahdeksankymmentäluvun musiikkivideoiden scifi- ja fantasiakuvatukset. Olkaapa hyvä!

Maailmanloppu syntikan tahdissa

- Scifi ja kauhu 80-luvun musiikkielokuvissa

Kaksiosaisessa juttusarjassa käsittelen 1980-luvun musiikkivideoiden ja samalla vuosikymmenellä tuotettujen musiikkielokuvien scifi-vaikutteita. 1980-luvulla musiikkivideoon satsattiin ensimmäistä kertaa tavalla, joka muutti sen taideteollisuudeksi ja kehitti myös taidemuotoa eteenpäin. Kolmekymppinen sukupolveni kasvoi katsellen näitä videoita, joista monet ovat piirtäneet lähtemättömän jäljen yhteiseen muistiimme, hyvässä ja pahassa.

1980-luvulle tultaessa mm. Alien ja Star Wars olivat saaneet ensi-iltansa ja niiden ikoniset hirviöt ja sankarit olivat muokanneet scifin ja kauhun kuvaston uudelleen. Viimeistään 1980-luvun suurin elokuvamenestys, Steven Spielbergin E.T. toi scifin uudelle vuosikymmenelle. Näiden elokuvien kuvastoa ja teemoja hyödynsivät musiikkivideoissaan myös aikansa pop-tähdet.

Supertähtien vuosikymmen

1980-luku oli viimeinen aikakausi, jolloin Madonnan, Michael Jacksonin ja Princen kaltaiset supertähdet saattoivat nousta kaikkien muiden yläpuolelle. Nykypäivän musiikkiyleisö on pirstaloituneempi ja segmentoituneempi, tarjonta moninkertaistunut ja fanijoukot pienemmät ja erikoistuneemmat. Tarjolla on Lady Gagan, Beyoncén ja Shakiran kaltaisia tähtiä, mutta kukaan heitä ei yksiselitteisesti peittoa toista levymyynnissä. Vielä 1982 oli kuitenkin vielä mahdollista, että yksi levy nousi kertaheitolla maailman suurimmaksi hitiksi. Puhun tietenkin Michael Jacksonin Thriller-albumista, ja siihen liittyneestä musiikkivideosta.

Sananen vielä tähän väliin ajan tallennuslaitteista. Kun nettiä ja Youtubea ei ollut, piti kaksi viikkoa odottaa nöyrästi sormi videonauhurin REC-nappulalla, jos vaikka television ainoassa musiikkiohjelmassa olisi sattunut tulemaan Michael Jacksonin musiikkivideo. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että uudet musiikkivideot, kun ne lopulta esitettiin Suomessa, olivat suuria tapauksia. Osa ei saapunut koskaan. Sensuuri oli voimissaan, kauhuelokuvista leikattiin pelottavimmat kohdat pois. K18-kamaa voinut televisiossa näyttää. Näin kävi myös Thrillerille.

Tuolloin maailman kallein musikkivideo Thriller nojaa aiemman vuosikymmenen vahvaan b-kauhun perinteeseen. Tarinan ohjasi John Landis. Erikoisefektit, ihmissuden muodonmuutos sekä lavalla hetkuvat zombiet olivat aikansa huippua. Päätähden ambivalentilla, ei-uhkaavalla seksuaalisuudella leikittelevä käsikirjoitus viimeistään teki Thriller-videosta itsetietoisen teoksen, ei pelkästään massojen rahastamiseen suunnatun oheistuotteen.

Videon tarinassa on kaksi tasoa, tapahtumat elokuvakankaalla ja kotimatkalla elokuvateatterista. Viattomat söpöläiset Michael Jackson ja nimetön tyttö ovat treffeillä, jonka kulkua hautausmaalta nousevat zombiet kampittavat. Treffien onnistumista ei helpota se, että kuunvalo kutsuu pojusta esiin outoja puolia. Koreografiana Thrillerin zombie-kulkue on maailman tunnetuimpia. Uhkaavana taustaäänenä profetoi Wincent Price.

Kapteeni EO

Disney-studio tuotti Captain EO -3D-elokuvan huvipuistojensa elokuvateattereihin. Tämänkin pätkä löytyy Youtubesta. Tyylilajiltaan elokuva on eräänlainen Star Wars goes Disco. Borgien kuningatar -tyylistä pahista esittää johdoissa roikkuva Angelica Houston, rakkauden sanomaa galaksiin tuovaa sankaria Michael Jackson. Kapteeni EO noudattelee tuttua scifi-parodian kaavaa: joukko ääliöitä tunaroi galaksissa. Ensin lennetään avaruussukkulalla, ja lennetäänkin vähän huonosti. Viholliset hyökkäävät, seuraa takaa-ajokohtaus planeetan ilmakehässä suoraan Star Warsista ja lopuksi rysähtää.

Retkue, johon kuuluu kapteenin lisäksi joukko Jim Henson -henkisiä käsinukkeja, saapuu Pahan Planeetan pääpaikkaan. Tässä vaiheessa voi paljastaa, että Michael Jackson näyttelee luvattoman huonosti. Mutta, nostalgian vuoksi, katsomme kun bändi esittää pari biisiä (joista toinen Jacksonin Bad-albumin aloitusbiisin puolikas) ja musiikin voima sekä kapteenin hansikkaista lähtevä erikoissäde muuttavat pahat hyviksi. Kapteeni EO ryhmineen jättää nyt harmonisen planeetan ja lähtee suorittamaan seuraavaa tehtäväänsä.

Tämä tekele pyöri Disneyn huvipuistoissa 1989-1994. Michael Jacksonin kuoleman jälkeen Disney otti sen takaisin ohjelmistoon.

Moonwalker

Bad-albumin musiikkiin liittyvä seuraava elokuva, Moonwalker, on tarinaltaan astetta vinksahtaneempi tapaus. Kolme lasta seuraa, miten 80-luvun huumeparonin konesarjatuli jahtaa Michael Jacksonia pitkin pseudo-30-lukulaisen kaupungin katuja. Takaumassa Michael Jackson pelaa lasten ja koiran kanssa onnellisesti palloa aurinkoisella niityllä (lähtemätön mielikuva, jonka yrität kaikin keinoin karistaa pois). Sattumalta he löytävät huumeparonin luolan, jossa tämä punoo ilkeitä juoniaan maailman valloittamiseksi. Loppukohtauksessa Michael Jackson kokee jälleen muodonmuutoksen, ensin autoksi, sitten avaruusalukseksi. Välillä tanssitaan yökerhossa, parasta tanssia ja koreografiaa mitä musiikkivideon vuosikymmeniin yleensä mahtuu. Taustalla soi Bad-albumin kappale Smooth Criminal. Campin tekeleen ohjasi Francis Ford Coppola.

Kaikkien kolmen elokuvan tuottajat (sillä elokuvista on tämän mittakaavan teoksista pakko puhua) ovat ilmeisesti ajatelleet, että tarinassa ei tarvitse olla paljon järkeä, kunhan se vain on siistiä. Kun mukaan saadaan vähän viittauksia Tähtien sotaan ja Kummisetään, on kaupallinen menestys taattu. Michael Jacksonin tunnistettavan tyylin muodosti se, että siinä ei ollut mitään aitoa tai omaperäistä. Sen sijaan hän tuotti loputtomasti keinotekoisia kopioita itsestään, kunnes lopulta oli mahdoton sanoa, mikä oli alkuperäistä. Michael Jackson oli ehdottomasti postmoderni taiteilija, vielä enemmän kuin Madonna. Naiivin viattomat tarinat, muovinen visuaalisuus ja kaiken kattava yliampuvuus ärsyttävät ja vieraannuttavat, mutta tekevät videoista myös mahdottomat ohittaa olankohautuksella. Efektiä lisäsi tähden kyseenalainen julkisuuskuva.

Lopuksi

Onko näihin 1980-luvun kuviin syytä palata, vai olisiko ne haudattava syvälle muistin perukoille ja olla ikinä kaivamatta niitä sieltä esiin? En tiedä, mutta jatkan vastauksen etsimistä sarjan seuraavassa osassa, jossa käsittelyvuorossa on David Bowie.