Thursday, November 9, 2017

Alex

Alexander Stubbin elämäkerta hänen itsensä lukemana, uhka vai mahdollisuus?

Testasin tällä viikolla lukuaikapalvelu Storytelliä. Lukuaikapalvelusta löytyy sähkö- ja äänikirjoja, kuten kirjailija Karo Hämäläisen ja kokoomuksen entisen puheenjohtajan ja ex-pääministerin Alexander Stubbin kirja Alex. Pelonsekaisin tuntein aloitin kuuntelun. Yhdeksän tuntia kymmenen minuuttia poliitikon muistelua. Kuinka minulle kävisi? Pääsisinkö loppuun asti?

Finlandia-palkintoehdokkaaksi nostettu Alex on ollut syksyn suosituimpia kirjoja. Äänikirjalle tuo merkittävää lisäarvoa, jos kirjailija pystyy itse lukemaan sen ääneen. Alexander Stubb lukee niin hyvin, että yhtä hyvin hän voisi lukea EU:n perustuslakia, jaksaisin kuunnella senkin. Siispä eteenpäin!

Bloggauksen kuvituksena käytettyjen meemi-kuvamanipulaatioiden lähteenä on aina niin armollinen internet.

Kansainvälisestä sporttiperheestä globaaliin eliittiin

Ensimmäiset pari tuntia olivat väistämättä melko tylsää lapsuus- ja nuoruusmuistelua. Painetusta kirjasta olisin hypännyt nämä yli, mutta toisaalta halusin kokonaiskuvan siitä, millaisista lähtökohdista tulee sellaisia henkilöitä kuin Stubb. Isä oli jääkiekkomies ja NHL:n kykyjenetsijä, äiti oli kotona.

Ihminen on väistämättä taustansa muovaama. Pystyn ymmärtämään, mistä lehtisaarelaisen kaksikielisen perheen penskan energiaa tihkuva optimismi lähtee. Samanlainen tunne tai kuvitelma yhtäläisistä mahdollisuuksista olisi voinut olla kenellä tahansa hyvinvointivaltion kasvatilla, joka on käynyt koulunsa peruskoulu-uudistuksen jälkeen. Oli ymmärtäväinen rehtori, meilläkin Kontulan ala-asteella oli sellainen, oli koulun keittiö ja hammashoitola ja koko setti. Sellaista oli vielä 80-luvullakin, vaikka lomamatkoja ei tehtykään Kale Kummolan perheen kanssa etelä-Eurooppaan.

22:51 "Voimistelusta tuli aina kymppi. En tiedä, mistä epävarmuuteni kumpusi.”

Urheiluharrastukset, lukio vaihto-oppilasvuosineen ja perustutkinto-opinnot yksityisessä muurien ympäröimässä yliopistossa Etelä-Carolinassa Yhdysvalloissa käydään onneksi suht nopeasti läpi, samoin nuoruusvuodet Pariisissa ja Bryggessä. Jälkimmäisessä hän tapaa myös tulevan vaimonsa. Akateemisesti kunnostautunut Stubb lähtee virkamieheksi ja toiveittensa taikamaahan Brysseliin.

1:37:00 "College of Europea kutsutaan myös College of Loveksi, koska tulevat EU-virkamiehet pariutuvat siellä."

Alex Stubbista ja vaimostaan 90-luvulla piirtyy kuva pirteänä kansainvälisenä uraohjusparina, juuri sellaisena globaalina eliittinä jota Donald Trump vaalikampanjassaan pilkkasi.

Ymmärrän liberaaleja ja muita sinisilmäisen hyväosaisia. Eivät he ole sellaisia pahuuttaan. Rauha, vapaus ja vauraus ovat hienoja asioita, mutta ihminen tarvitsisi laajempaa kokemuspohjaa kuin vain oman viiteryhmänsä todella ymmärtääkseen sen, että hyvinvointi ei kapitalismissa jakaudu tasaisesti kaikille. Mutta ei anneta sen haitata vaan mennään eteenpäin!

Nousu

Stubbin virkamiesuran virstanpylväistä muistan EU-huippukokouksen Tampereella vuonna 2000, tosin vähän eri näkökulmasta, olin yksi mielenosoittajista. Tuona sunnuntaina oikeastaan kokous oli jo ohi. Anarkistit muuttivat EU-mielenosoituksen poliisin vastaiseksi mielenosoitukseksi, luultavasti siksi, että huippukokouksen teemat olivat liian vaikeita.

(Nykyäänhän olen samaa mieltä sitä kuin Winston Churchill siitä, että tarvitaan vahva Euroopan yhteisö, jota Saksa ja Ranska johtavat ja josta Britannia on ulkopuolella. Vielä enemmän olen sitä mieltä, että federalismi on hyvästä ja tarpeeksi vahvassa EU:ssa näistä Euroopan Soineista ja Orbáneista, pikkumaiden pikkunationalisteista joiden kansallispukuna on puolikas tyynyliina ja puolikas paljas perse, ei tarvitsisi kuulla enää koskaan mitään.)

Mutta se siitä. Alex Stubbin tarina muuttuu kiinnostavammaksi ulkoministerikaudella, eli siinä vaiheessa kun kirjasta on kuunneltu noin ensimmäinen kolmannes. Ollaan Etelä-Ossetiassa ja vasta virkaan astunut Suomen ulkoministeri tuijottaa Venäjän panssareita.

EU-asiantuntijana ja myöhemmin ulkopolitiikkaan ja EU-asioihin profiloituvana poliitikkona Stubb oli käsittämättömän suosittu, pääministerinä ja valtiovarainministerinä ei niinkään. Alex-kirjaa voi halutessaan lukea niin, että Alex Stubb -parka nousi asemaan, jota hän ei alunperin halunnut, johon hän ei taustansa vuoksi sopinut ja vielä hallitukseen, josta kukaan – hallituspuolueet mukaan luettuna – ei tykännyt.

Tuli huonoa energiaa. Oli sietämätöntä olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka veivät sitä eivätkä antaneet. Kirjassa onkin lukijaa koukuttava draaman kaari: nousu ja tuho.

Tuho

Diplomatia on sitä, että kerrotaan asioita, ja jätetään kertomatta. Vielä kiinnostavampaa kuin se mitä Alex-kirjassa sanotaan on se, mitä siinä ei sanota.

6:47:57 "Annan kaikkeni aamusta iltaan. Saan aikaan tuloksia. Silti kaikki nähdään negatiivisessa valossa."

Kirjassa puhutaan paljon Suomesta, vähän suomalaisista. Suomalaisia edustavat ystäväperheet, joiden kanssa lomaillaan Lapissa tai etelässä uima-altaan äärellä. Pienituloisia, vähävaraisia, köyhiä tai edes eläkeläisiä mainita, heillä ei ole nimiä tai kasvoja, heitä ei ole olemassa globaalin eliitin maailmassa. Tai maata kiertävällä radalla, niin kuin Alex Stubb lähtökohdistaan kotimaan politiikassa kommentoi.

Alex Stubb kertoo, miten häntä kritisoivat eduskunnan kuppilan kyynikot ja media siitä, että hän ei ollut ponnistanut kansallisesta politiikasta. Mutta eivät äänestäjät Stubbia tästä syystä kritisoineet vaan siitä, että hän oli niin totaalisen erillään ja eristäytynyt tavallisten arki-ihmisten elämästä. Jos Stubb on joskus tavannut suomalaisen köyhän, siitä ei kirjassa kerrota. Edes eduskunnan leikkauspäivän ”Good raw porridge. Good energy levels” -twiittiä ja siitä seurannutta kritiikkiä ei mainita.

Kera toisensa jälkeen Alex Stubb lähtee vaaleihin kuin kilpailuun, jossa annetaan kaikkensa. Metafora on kuvaava. Jääkiekkojoukkue lähtee yhtäläisistä mahdollisuuksista käsin pelaamaan tasaisella kentällä vastustajaa vastaan, joka pelaa samassa sarjassa. Yhteiskunnassa ihmiset kuitenkin kamppailevat rakenteellisia ongelmia vastaan, siinä ei yksilön tsemppaaminen riitä. Alexander Stubb oli huono pääministeri, koska kansallista politiikkaa ei voi pelkistää yksilösuoriutumiseksi saati oman tiimin tsemppaamiseksi.

Välillä kuuntelijaakin turhauttaa. Kohta 8:00:00 "Miltä tuntuu, kun kaikki, mitä sanoo ja tekee, on suurennuslasin alla aamusta iltaan?" Entä miltä tuntuu olla leikkausten kohteena? Olet tunneihminen, Alex, eläydy!

Tarina päättyy Kokoomuksen Lappeenrannan puoluekokoukseen 2016. Stubb jättää puheenjohtajuuden ja kansallisen politiikan.

Lopuksi

Onko tämä tietokirja Finlandia-ehdokkuuden arvoinen?

En tiedä, oliko tämä "erilainen" poliitikon elämäkerta, ei minusta. Päällimmäinen tunne on pieni pettymys. Poliitikon muisteluna se oli minusta aika tavanomainen, joskin tavallista vetävämpää proosaa. Ehkä vertailukohta on epäreilu. Edellinen lukemani poliitikon elämäkerta oli Nobel-kirjailija Winston Churchillin Nuoruuteni. Churchilliin viittaa parissa kohdassa myös Alex Stubb, mutta ei toki missään mielessä vertaa itseään suureen valtiomieheen. Paradoksaalista on, että jopa englantilaisen lordin pojan elämännäkemys kosketti syvemmältä kuin Stubbin, ja Churchill oli sentään vielä paljon oikeistolaisempi.

Kirja on kahden ihmisen työn tulos. Karo Hämäläinen on saumattomasti löytänyt Alex Stubbin äänen ja vaikenee itse taustalla. Asetelmassa on myös jotain jännää. Aivan kuin Hämäläinen antaisi Alex Stubbin rauhassa höpöttää Iron Man -kilpailuistaan, triathloneistaan ja maratoneistaan ja vaieta arvostelijoiden ja mielenosoittajien esille nostamista kysymyksistä. Ehkä tämä on kirjan pointti.

Alkusanoissa Alex Stubb toteaa, että "ihmeellinen on tarina, mutta niin on monen mielestä sen kirjoittajakin". Vähintään Alex on arvokas dokumentti siitä, miten eliitti elää elämäänsä huippukokousten lavasteissa, omakotilähiöissä ja hiihtokeskuksissa, joihin tavallisen leikkausten kohteena elävän tallaajan on mahdotonta sitä seurata.

Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex. Otava 2017

Thursday, November 2, 2017

Kirjamessujen jälkipyykkiä

Nyt on vihdoinkin aika laskeutua marraskuuhun ja uusia juttuja kirjoittamaan, mutta sitä ennen vielä vähän kirjamessuista. Kiitos kaikille teille, jotka tulitte Helsingin kirjamessuilla kuuntelemaan paneeleja, juttelemaan, pyytämään nimmaria Syyskuun jumaliin ja ostamaan Osuuskumman kirjoja! Kiitos myös sosiaalisessa mediassa kuvia jakaneille kavereille, tässä niistä muutama blogin kuvituksena.

Messukeskuksen osastojen, esiintymislavojen ja käytävillä vaeltelun lisäksi kävin myös julkkareissa, matineassa, tapasin perhettä ja ystäviä, istuin kuohuviinibaarissa, tein kaikkea mitä hyvään messuviikonloppuun kuuluu. Paitsi että ruoka- ja viinimessuilla en ehtinyt piipahtaa ollenkaan.

Väkeä messuilta ei puuttunut, tänä vuonna kävijöitä oli yli 84 000. Polarisaatio isojen ja pienten kustantajien sekä isojen ja pienten kirjailijanimien välillä oli ehkä sitä jyrkempää. Tuntuukin, että Helsingin kirjamessuista on käyty poikkeuksellisen paljon jälkipyykkiä sosiaalisessa mediassa.

Juhana Pettersonin kanssa signeeraamassa. Kuva: Mika Rönkkö

Kirjailijat

Laura Honkasalo kirjoittaa blogissaan ansiokkaasti kirjamessuista kirjailijan näkökulmasta. Honkasalo ei ole ainoa kollega, joka on nostanut esiin ilmaistyön messuilla. Kieltämättä tuntuu nurinkuriselta, että kirjamessuilla ainoa ammattiryhmä, joka ei saa palkkioita, ovat kirjoistaan yleisölle kertovat kirjailijat. Suomen Kirjailijaliitto tuottaa myös ohjelmaa messuille ja on linjannut, että kaikille esiintyjille, kirjailijoille ja haastattelijoille maksetaan palkkio.

En tiedä keitä ovat nämä Honkasalon kollegat, joiden mielestä kirjamessuja ei saisi ollenkaan kritisoida, mutta näiden messujen aikana olen kuullut harvinaisen paljon kritiikkiä sekä kirjailija- että pienkustantajapuolelta. On hyvä kysymys, onko parempi esiintyä ainoalle fanilleen kuin olla esiintymättä ollenkaan. Painottaisin kirjailijan omaa fiilistä tässä. Se vaatii samaa kuin Honkasalo on tehnyt: hyötyjen ja haittojen laskemista.

Kustantajat

Osuuskunta Poesia jäi tänä vuonna messuilta pois kokonaan ja julkaisi asiasta kannanoton. Näyttelyosastot ovat tosiaan kallistuneet vuosi vuodelta (katso Ylen juttu täältä). Myös edustamalleni osuuskunnalle messupanostus on erittäin kallis satsaus.

Suomen Messut on epäilemättä kirjamessujen suurin hyötyjä. Osuuskuntana se ei tee juuri voittoa, mutta liikevaihto näyttää kasvaneen, tai sitten en osaa lukea Kauppalehden lukuja oikein. Kirjallisuustapahtuman kärjen pitäisi olla kirjallisuuden monimuotoisuudessa: jos vain isot loistavat, pienet himmenevät ja lakkaavat pian näkymästä. Ohjelma oli nyt vielä monipuolista, mutta jos pienillä kustantamoilla ei ole yksinkertaisesti varaa tulla messuille, he eivät ole tarjoamassa myöskään kirjailijoitaan ohjelmaan.

Pienkustantajien osastolla. Kuva: Minttu Carole

Kaupallisuudesta

Kirjamessujen kaupallisuudesta on kirjoittanut kolumnisti Otso Kantokorpi täällä ja Helsingin Sanomien kriitikko Arla Kanerva täällä. Totta on, että Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia -kirja myi ennätyslukemia, Dan Brown tapasi fanejaan omassa tilaisuudessaan ja ihmiset kantoivat kotiin kassikaupalla kirjoja jäännöseräosastoilta, joissa kirjat maksoivat kaksi euroa kappale. Isot lakanat mainostivat isoimpia nimiä. Havaintoni mukaan myös isoilla osastoilla kävi kuhina.

Kun puhutaan kirjallisuuden myynneistä, aina tulee joku selittämään, että no kun kysyntä ja tarjonta ja markkinat. Mutta kohderyhmiä eli rumasti sanottuna markkinoita on monenlaisia ja eri kokoisia. Muutenhan siellä messuilla olisi esiintymässä vain se Dan Brown eikä ketään muuta. Suuri yleisö ei tiedä kaikkea, vaan nykyään vielä enemmän kuin ennen kirjallisuuden lukijat jakautuvat pieniksi yleisöiksi, joista osa voi seurata hyvin intohimoisesti harrastamaansa lajia. Oikein ammattitaitoinen kustantaja hoksaa myös erilaiset yleisöt.

Kohti tasa-arvoisempaa kustantajasuhdetta

Kirjailijat ja kustantajat katsovat ymmärrettävästi kirjamessuja hieman eri näkövinkkeleistä. Olen huomannut tämän viimeistään Helsingin kirjamessujen jälkipuinnista. Ymmärrän, että näyttää ristiriitaiselta, että kirjailijat haluavat paljon esiintymisiä messuille ja toisaalta paheksuvat, että esiintymiset ovat palkattomia. Ei kai se kerro kuin alan ahtaudesta tällä hetkellä. Kustantajilta toivoisin avoimuutta ja kirjailijoilta ammattimaista suhtautumista markkinointiponnistusten jakautumiseen.

Lyhyesti: jos aiomme olla kustantajan kanssa neuvottelukumppani, vaikka epätasaisessa asemassakin, meidän on pakko pyytää perusteluita vaikkapa siihen, miksei kulukorvauksia makseta. Tai jos ei suorilta tarjouduta maksamaan korvauksia niin meidän täytyy itse kysyä. Vaikka tuntuisi hankalalta puhua rahasta. Pakko on saada suunsa auki. Jos kustantaja ei ole aiemmin kasvattanut niitä herkkiä tuntosarvia, jotka paljastaisivat asioiden tilan ilman että kirjailijan pitäisi kiusallisesti ottaa niitä puheeksi, niin eihän se kasvata vastaisuudessakaan.

Kirjailijoiden omat blogit ovat sitä varten, että voimme ilmaista omia hankaliakin tunteitamme suhteessa julkisuuteen ja pärjäämiseen. Mutta kun puhumme kustantajan kanssa markkinoinnista, olisi löydettävä tapoja puhua asiallisesti ja järkevästi rahasta. Silloin messujen mainoslakana ei voi olla itsetuntokysymys.

Kirjailija saa vaatia ja hänen pitää vaatia markkinointia. Myös kustantajien pitäisi oivaltaa, että toisin kuin he, kirjailija ei useimmiten ole liikemies- tai nainen. Kirjailijat tarvitsevat neuvottelujen tueksi lukuja, tilastoja, lakimiehen asiantuntemusta ja tukea toisilta kollegoilta. Kustantajan tulee tämä ymmärtää.

Lopuksi

Huomasin, että osallistuin kuukauden sisällä kolmen kaupungin kirjamessutapahtumiin. En ehkä enää lopputalvena poistu kotoani. Mutta hauskaa oli. Messukirjailija kiittää ja kuittaa.

PS. Linkkaan tännekin, kun Jani Saxell kirjoitti niin kauniisti Kansan Uutisissa Syyskuun jumalista.

PPS. Ennen talviunia vielä yhdet juhlat tulossa, pe 10.11. klo 18 Teos & Tulenkantajat -kirjakaupalla Tampereella (Hämeenpuisto 18) minun ja J.S.Meresmaan 10-vuotistaiteilijajuhla ja julkkarit. Tervetuloa tamperelaiset ja täällä piipahtavat!

Wednesday, October 25, 2017

Helsingin kirjamessuilla tavataan!

Aika valmistautua Helsingin kirjamessuille. Koska olen parantumaton innostuja, olen tällekin reissulle kahminut monta erilaista roolia. Onneksi eri päivinä.

Tänään olen osuustoimintayrittäjä, joka lähtee kollegojen kanssa roadtripille rakentamaan messuosastoa. Osuuskumma-kustannus jakaa osaston 6f21 tänä vuonna yhteistyökumppanien Robustoksen ja Kirjavan kanssa. Tervetuloa tapaamaan kirjailijoita ja kääntäjiä ja tekemään kirjalöytöjä.

Perjantaina 27.10. olen kirjailija, joka esiintyy ja signeeraa. Klo 12.30 Kirjakahvila-lavalla keskustelen Jani Saxellin ja Juhana Petterssonin kanssa otsikolla Euroopan rajamailla, realismin ja fantasian rajalla. Lainaus messuohjelmasta:

Jani Saxell, Saara Henriksson ja Juhana Pettersson kulkevat uusimmassa romaaneissaan Euroopan sekä realismin ja mystisen rajamailla. Saara Henrikssonin Syyskuun jumalat on romaani sivustakatsojista, taustallaan suuntansa kadottanut nyky-Unkari. Jani Saxelin trilogian kolmas osa Tuomiopäivän karavaani sijoittuu ex-Jugoslavian rajoille. Juhana Petterssonin Tuhannen viillon kuolema aloittaa Rikkaiden unelmat -trilogian, jossa merenpinta nousee, rikas varautuu ja köyhä elää elämäänsä miten parhaiten taitaa.

Klo 13.30 minä ja Juhana signeeraamme kirjojamme Rosebudin osastolla 6b 50. Tervetuloa kuuntelemaan ja hakemaan nimmari! Syyskuun jumalia löytyy myös Inton osastolta 7d111, käykää sielläkin moikkaamassa mahtavia intolaisia.

Koko messuohjelma on täällä.

Lauantaina liikun salaisissa tehtävissä! Nokkelimmat voivat bongata scifiin ja fantasiaan liittyvän hankkeen tämänaamuisen Hesarin kirjallisuusvientiä koskevan jutun listauksesta sivun lopusta. Ihan kauheasti kerrottavaa ei vielä ole, mutta kerromme heti kun sellaista on. Sillä aikaa voit bongata Kumma Literary Agencyn sivut ja edustettavat kirjailijat sieltä. Perästä kuuluu…

Sunnuntaina 29.10. vaihdan vielä kerran hattua ja olen journalisti, joka haastattelee kiinnostavia kirjailijoita Takauma-lavalla. Keskustelen Sinikka Vuolan ja Risto Oikarisen kanssa runoilijoiden esikoisromaaneista klo 11. Keskustelu on osa Kirjailijaliiton messuille tuottamaa ohjelmaa.

Jos törmäät minuun Helsingin kirjamessuilla osastolla tai käytävillä, tule nykäisemään hihasta, moikkaamaan tai kysymään kuulumisia. Mukavaa nähdä tuttuja ja tuntemattomia messuilla!

Wednesday, October 11, 2017

Merkkipäiviä, todellisia ja kuviteltuja

Seuraa blogin historiassa harvinainen historiallinen katsaus!

Oikeanpuolimmaista sivupalkkia tarkkaan tutkimalla huomaa, että Margaret Pennyn muistikirja on ehtinyt kymmenen vuoden ikään. Aloitin blogin sinä vuonna, jolloin asuin kaksi kuukautta Unkarissa, tein viimeiset työpätkäni STT:llä, matkustin Lofooteille katsomaan valaita ja aloitin syksyllä kirjoittajakoulutuksen. Suurin osa vanhoista teksteistäni täällä nolottavat ja hävettävät, mutta en viitsi ottaa niitä poiskaan. Siellähän ovat. En usko internetin siivoamiseen ja minäkuvan kiillottamiseen sosiaalista mediaa ”kuratoimalla”.

Vietän tänä syksynä 10-vuotistaiteilijajuhlaani. Lasken sen siitä, kun kymmenen vuotta sitten elokuussa hyvästelin STT:n toimituksen Helsingin Albertinkadulla. Syyskuussa olin uuden edessä: ovet Viita-akatemian 3-vuotiseen kirjoittajakouluun sekä Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineeseen olivat auenneet. (Miksi kaksi koulutusta, se kerrotaan täällä.) Samana syksynä aloin kirjoittaa romaania Moby Doll, josta tulisi esikoisteokseni.

Turussa opettajanamme toimi viimeistä vuotta kirjailija Riku Korhonen. Hän käski meidän kirjoittaa opintojen aluksi kuvitteellinen merkkipäivähaastattelu itsestämme. Tässä se on, tulevaisuuden Saaran haastattelu menneisyydestä!

Kaupunkielämän kuvaajasta metsäsissiksi
Saara Henriksson 70 vuotta

Tie sisäsavolaiselle metsämökille on hyvin piilotettu, mutta Saara Henrikssonin lähettämien kirjallisten ohjeiden avulla se lopulta löytyy. Pihapiiri on mutainen, kirjailija valittelee ettei hän jaksa raahata hiekkasäkkejä polkua alas enää entiseen malliin. Hän kutsuu sisälle pieneen mökkiinsä, jonka keittiössä hehkuu vielä aamulla lämmitetty liesi.
- Muutettiin tänne miehen kanssa melkein 30 vuotta sitten, kun lapset olivat jo lentäneet pesästä. Talo on sopivan kokoinen, että jaksan sitä itsekseni pitää, jo leskeksi ehtinyt Henriksson kertoo viritellessään uutta valkeaa kahvinkeittoa varten.
Alun perin vanhasta pääkaupungista lähtenyt Henriksson on kotiutunut Savon maisemiin.
- Olen valmistellut pitkään kotiseuturomaania Ryönänkylästä, mutta en ole saanut sitä vielä valmiiksi.

Uusi elämä korvessa

Henriksson oli niiden kirjailijoiden joukossa, jotka ensimmäisenä ehtivät kuvaamaan suomalaisten pakoa kaupungeista.
- Se oli minun sukupolveni keskeinen kokemus. Työpaikat, lasten päiväkodit ja koko elämä piti jättää, kun saasteet ja jätevuoret tekivät kaupunkeihin keskittyvän elämän mahdottomaksi. Vähitellen olemme päässeet nauttimaan uudelleen toimivasta kylä ja korpi -elämäntavasta, mutta sen rakentamiseen kului monta kymmentä vuotta. Niitä uhrauksia ja kokemuksia olen halunnut teoksissani kuvata, Henriksson kertoo.
Susien ulvonta ei entistä kaupunkilaista hätkähdytä.
- Täkäläisten susien mikrosirut ovat suurimmaksi osaksi säästyneet petoeläinten tunnistimia saastuttaneilta viruksilta. Vaikka ne kohta kehittävätkin tehokkaamman tavan päästä niistä eroon, on se vain osa luonnon kiertokulkua, johon suomalaiset ovat sopeutuneet vuosisatojen aikana.
Kirjailija ei siis usko, että suomalaisten luontosuhde olisi romahdusta edeltävinä aikoina kadonnut lopullisesti?
- Kaikkea muuta. Meillä on tapana jakaa susien kanssa rysän sisältö, ne saavat päät ja pyrstöt ja minä saan loput, hän naurahtaa.

Harvakseltaan julkaiseva kirjailija

Saara Henriksson on julkaissut kirjoja pitkään, mutta verraten harvoin. Neljänkymmenen vuoden aikana teoksia on ilmestynyt noin viiden vuoden välein. Suosikkiaan hän ei suostu nimeämään, mutta läheisinä muistuvat mieleen lastenkirjojen Yönmustan ja Vaskisiiven sekä heidän jälkeläistensä tarinat.
- Lastenkirjoissa on vapaampi irrottelemaan. Olen itsekin pohtinut sitä, miksi aikuisille kirjoittaessani olen niin vakava. Minähän olen mitä hilpein ihminen, Henriksson pohtii.
Hän innostuu muistelemaan aikoja, jolloin vireä Ryönänperän kirjoittajayhteisö vaikutti suomalaiseen kulttuurielämään uusilla aluevaltauksillaan ja tempauksillaan. Kirjoittajan työ on yksinäistä, mutta kirjat eivät synny tyhjiössä.
- Takapihan sudet ovat hovilukijoitani, joille olen paljosta kiitollinen, Henriksson sanoo.
On tullut jättää kirjailija rauhassa tekemään pihatöitä. Esitämme vielä viimeisen kysymyksen: Maksalaatikko, rusinoilla vai ilman?
- Rusinoilla, noukittuna laatikon seasta ja syötynä pelkästään.

Wednesday, October 4, 2017

Rahakirja ja kohderyhmä

Lupasin kirjoittaa Turun kirjamessuista ja omista esiintymisistäni siellä, mutta en jaksa. Totean vain, että olen sunnuntaina Onerva-lavalla klo 10.20 puhumassa kirjallisuusviennistä J.S.Meresmaan ja Markku Soikkelin kanssa ja Kallas-lavalla klo 11 puhumassa Jani Saxellin ja Katja Kaukosen kanssa maagisesta Euroopasta. Nora Varjama haastattelee. Ohjelma on täällä: http://www.kirjamessut.fi/home/ohjelma/

Sen sijaan bloggaan kirjasta, jonka juuri luin: Nainen ja rikastumisen taito (Emilia Kullas ja Ninni Myllyoja, Talentum 2014). Blogin lukijat ehkä tietävät, että olen kirjoittamassa Aino-Maija Leinosen kanssa jatkoa kodinhoidon oppaalle Leppoisa opas huusholliin (Into 2014). Uusi opas käsittelee omia rahoja, eli yksityistalouden piirissä pysytään, mutta asiaa katsotaan vähän eri kantilta.

Kun kirjoittaa uutta opasta markkinoille, ylimielisintä mitä voi tehdä on haukkua aiemmat aihetta käsitelleet teokset. Olen ihan samaa mieltä kirjoittajien kanssa siitä, että oma asunto ei varsinaisesti ole sijoitus, se on vain yksi asumisen muoto. Asunto on sijoitus vasta kun se tuottaa voittoa. Piensijoittajan ei kannata ostaa osakkeita lainarahalla, eikä joukkorahoitusta pidä ajatella sijoituksena vaan kulutuksena mieleiseen kohteeseen.

Kirjailija voi rikastua esimerkiksi niin, että hänelle myönnetään Nobelin kirjallisuuspalkinto. Tämä mitali on suklaata ja ostettu Nobel-museon kaupasta.

Markkinoilla olevat oppaat ovat siis käytännöllisiä. On hyvä ja konkreettinen vinkki, että kymppejä kannattaa sijoittaa rahastoihin ja vähintään satasia osakkeisiin. Vinkin hyödyllisyys riippuu kuitenkin kohderyhmästä. Lukemissani sijoitusoppaissa on lukijan kannalta sama ongelma: jotta sijoittamalla voisi ”rikastua”, pitäisi olla jokin alkupääoma, jota sijoittaa.

Sijoitusoppaat on kirjoitettu keskiluokkaiselle lukijalle, jolla on säännölliset tulot tai ylipäätään rahaa, joka ei mene suoraan elämiseen. Kuitenkin yhä useampi meistä elää epäsäännöllisten tulojen varassa. Epäsäännölliset tulot vaativat taas uudenlaisia taloustaitoja. Mutta jotta voisi olla taitoja, pitää tosiaan ensin olla niitä tuloja.

Aina kun mietin tekstiä ja kohderyhmää, käyn lukemassa varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmen Raha poikimaan -blogia Ilta-Sanomissa. Majasalmi antaa neuvoja, kuten tämän, että kannattaa pitää kuuden kuukauden vararahastoa hollilla. Kommenttilaatikko toimii terävänä kontrastina itse kolumnin sanomaan. (Kannattaa klikata kommenttilaatikkoa näyttämään ensin suosituimmat kommentit.)

Suosikkini on kirjoitus, jossa Majasalmen mukaan jokaisella tulisi olla vähintään kaksi tulonlähdettä. Olen ihan samaa mieltä, että on hyvä, jos voi olla eri lajeja tuloja. Kirjailijana minulle näitä ovat mm. tekijänoikeustulot (eli tavallaan lisenssimaksut), palkkatulot keikoista ja opetuksesta sekä apurahat. Sen sijaan osinkotulot pörssilistatuista yhtiöistä ei ole kovin hyvä neuvo sellaiselle, joka ei pysty sijoittamaan sitä 200 euroa kuukaudessa. Ei vaikka siitä saisi laskennallisen neljän prosentin tuoton kymmenessä vuodessa.

Kommenteissa huomautetaan, että monilla kaksi tulonlähdettä ovat työmarkkinatuki ja toimeentulotuki. Paitsi sillä teinillä, joka kommentoi, että hänellä oli käytössä sekä isän että äidin taskut.

Kullaksen ja Myllyojan kirjassa on vähän sama ongelma. Vasta sijoittamista käsittelevässä luvussa täsmennetään, että kirjoittajat olettavat lukijan olevan jo taloudellisesti tasapainoisessa tilanteessa. Silloin ei voi kirjoittaa, että ”kaikki” pystyvät kartuttamaan varallisuuttaan sijoittamalla.

Myös "kuka tahansa voi alkaa asuntosijoittajaksi" on kohtuuttoman optimistisesti sanottu, koska ensin pitäisi voida ostaa asunto, jonka vuokraa pois. Kaverini loistava vastaus tähän olikin: "Sinänsä teknisesti ottaen ei ole muuta estettä kuin raha."

Minusta on sinänsä kunnioitettavaa, että joku harrastaa tylsää asiaa kuten pörssiyhtiöiden tunnuslukujen tutkimista. Se on varmasti tylsempää kuin ostosten kliksuttelu aasialaisesta verkkokaupasta, kun varsinkin naisten kohdalla jälkimmäiseen on vahvempi sosiaalinen malli. En sitäkään täysin ymmärrä, miksi naistyypillisessä kulttuurissa kulutus esimerkiksi vaatteisiin ja sisustukseen on ihan ok, mutta sijoittamista pidetään vieraana ja epäilyttävänä.

Mutta:

”Naiset tarvitsevat talouskasvua.” Totta kyllä, jos kasvun hedelmät ohjataan hyvinvointivaltion palveluihin, mikä helpottaa naisten maksuttoman hoivatyön takkaa, sekä esimerkiksi tulonsiirtoihin tiukassa paikassa eläville naisille tai heidän mahdollisille lapsilleen. Eli kyllä periaatteessa, mutta ei tämän hallituksen aikana.

”(Itse valittu) köyhyys ei ole valtavirran vaihtoehto, koska kaikki eivät voi olla köyhiä, koska silloin ei olisi ketään joka rahoittaa rahattomien elämän.” En edes aloita tästä.

Rikastumisoppaita myydään keskiluokalle, jotka haaveilevat pääsevänsä yläluokkaan. Jos itse tulevaisuudessa rikastun, ostan vanhanaikaisen kirjakaupan ja muutan sen yksityiskirjastokseni. Siellä on pankkiirinlamput, kahden kerroksen korkuiset hyllyt tummaa puuta, kahvipöytä shakkilautoineen ja lasimaalaukset ikkunoissa. En myy kirjoja vaan pidän ne itse. Tilanne ei poikkea nykyisestä mitenkään muuten kuin kalusteiden osalta, joten näinkin on sikäli hyvä.

Monday, October 2, 2017

Arvonnan voittajat ja Kirjan julkaisemisen jälkeen, osa II

Olipa vaikea valita voittaja syyskuun kilpailun perusteluista! Kilpailussa piti vastata, kenen Syyskuun jumalista kanssa viettäisit päivän Tonavan rannalla, ja miksi. Pähkäilin hyvän tovin mainioiden perusteluiden äärellä, mutta lopulta valitsin voittajaksi Taru Väyrysen. Voittava perustelu kuului näin: ”Marien, ehdottomasti. Mutta koska hän ei luultavasti välittäisi seurastani, tyydyn etsimään häntä sieltä, mistä löysin hänet jo kauan sitten, kirjoista ja oopperasta.”

Lisäksi onnetar poimi hatusta (lapsen keltaisesta Kanaria-lippiksestä) kaksi nimimerkkiä: Christine T sekä Calluna Vulgarish. Kiitos vielä kaikille kilpailuun osallistuneille ja onnea voittajille! Signeeratun kirjan saatte kotiutettua lähettämällä minulle osoitteenne sähköpostilla, saara.henriksson(a)gmail.com.

Sitten asiaan: Kaverini valitteli Facebookissa, että edellinen kirjoitukseni ”Kirjan julkaisemisen jälkeen” lupasi enemmän kuin antoi. Entä kirjan julkaisemisen jälkeinen tyhjyys? Helpotus? Pettymys? Yhteyden syntyminen tai syntymättömyys lukijoihin?

Tuolloin aikaa kirjan ilmestymisestä oli kulunut vasta kolme viikkoa, joten vastaanottoa ei oikeastaan ollut vielä syntynyt (tai kaikunut minulle saakka). Nyt kun Syyskuun jumalien julkaisemisesta on kulunut melkein kaksi kuukautta, täältä pesee!


Työväenkirjallisuuden päivillä 2. syyskuuta. Kuva: Hannu Peltonen

Pinnallinen tunteeni tällä hetkellä: lehtikritiikkien puuttuminen. Missä kritiikit? En ole lukenut tai kuullut, että yhdessäkään sanomalehdessä olisi vielä julkaistu kritiikkiä Syyskuun jumalista. Tiedän, että joskus niitä joutuu odottamaan kauankin, aikakauslehdistä puhumattakaan, mutta silti.

Kun lehtikritiikkejä ei ole kuulunut, olen ilokseni saanut lukea blogiarvioita, joita Syyskuun jumalista on ilmestynyt muutamia. Hemulin kirjahylly kirjoittaa: ”Jotain mystistä ja maagista tässä on, sellaista joka vangitsee mukaan heti ensimmäiseltä sivulta.” Sanoja, sanoja puolestaan kiittää: ”Aina silloin tällöin eteen tulee tällainen kirja, jonka rytmi on minun rytmini, ja siitä ei voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen.” Eniten minua kiinnostaa tie kertoo lukukokemuksestaan, että ”Henrikssonin tyylikäs, viileä kerronta vie oman ymmärryksen muistoista ja historiasta sellaiseen spiraaliin, että omia ajatuksiaan saa kasailla lukemisen jälkeen melko tovin.”

Onneksi olette olemassa, kirjabloggarit!

Syyskuun jumalista ovat antaneet palautetta kollegat, läheiset, mussukat ja muut kasvokkain, kirjeenä, Facebookissa, Twitterissä. Olen kiitollinen kaikesta palautteesta, mutta erityisesti julkisesta sellaisesta. Pitää vielä mainita lukijoiden mainio yhteisöpalvelu, joka voi kirjailijalle olla jopa koukuttava: Goodreads-palvelussa käyttäjät listaavat lukemiaan kirjoja ja voivat kirjoittaa niistä arvioita, ja antaa tähtiä. Hauska! Syyskuun jumalien sivu palvelussa on täällä.

Tyhjyyden tunteesta: ei tyhjyyden tunnetta. Pikemminkin se iso osa aikatauluani ja aivotoimintaani, joka oli monta vuotta romaanin käytössä, on täyttynyt patoaltaan tavoin muilla asioilla.

Eikä yksikään niistä liity kaunokirjallisen proosan kirjoittamiseen.

Totta puhuen painiskelen identiteettikriisin kourissa. Pidin viikonloppuna kurssin työväenopistossa harrastajakirjoittajille oman kirjan julkaisemisesta, ja nautin joka hetkestä. Edellisellä viikolla vierailin kansainvälisillä kirjamessuilla käännösoikeuksien myyntitapahtumassa, enkä ollut siellä kirjailijan ominaisuudessa. Kustannusasiat kiinnostavat koko ajan enemmän, niin paljon, että joudun kohta vakavasti miettimään, kumpaan haluan jatkossa käyttää aikaani: kirjoittamiseen, vai kustantamiseen.

Helpotuksesta: helpotus on kieltämättä suuri, että vuosia kestänyt urakka on saapunut päätökseensä. En ehkä toista yhtä isoa hanketta ota lähivuosina työn alle.

Pettymys: Pettymyksen tunnetta en ole vielä ehtinyt tuntea, mutta vanhasta viisastuneena epäilen sen olevan tulossa, kun kirjasyksy lokakuun loppua kohden kiihtyy ja huomio keskittyy kirjamessuhulinaan, palkintoihin ja kirjallisuustaivaan kirkkaimpiin tähtiin. Kateuden puraisu on kirpeä, ja parhaimmillaan muistuttaa paatunutta ammattikirjoittajaa, että hänkin vielä tuntee jotakin!

Yhteyden syntyminen lukijoihin: kiitos kaikille, jotka olette ehtineet Syyskuun jumalat lukea ja siitä ehkä minulle jotakin lausahtaa. Kiitos kohtaamisista tapahtumissa, kursseilla, sosiaalisessa mediassa ja muualla. Lisää on luvassa kirjamessuilla Turussa ja Helsingissä, kirjoitan niistä ja omista esiintymisistäni vähän myöhemmin. Luvassa ovat myös kirjajulkkarit (!) Tampereella, Tulenkantajien kirjakaupassa 10.11. yhdessä J.S.Meresmaan kanssa. Meni vähän pitkälle syksyyn, mutta emme yksinkertaisesti ehtineet aiemmin. Haha!

Tässä postauksessa on monta ”kiitosta”. Ehkä syvimmäinen tunteeni on kiitollisuus, sittenkin.

Monday, September 18, 2017

Syyskuun jumalat -kilpailu!

Syyskuu on parhaimmillaan, ja Margaret Pennyn muistikirja julkistaa sen kunniaksi Syyskuun jumalat -kilpailun. Osallistu ja voita Syyskuun jumalat -teos ikiomaksi!

Syyskuun jumalat ovat salaperäisiä, mutta kirjan lukemalla pääset tutustumaan osaan heistä. Tähän salonkiseuraan ei voi lähettää hakemusta, mutta tunnistat, kun sinut kutsutaan. Margaret Pennyn muistikirjan lukijat ovat kutsuttuja seuraan!

Kilpailun säännöt: Kerro vastauksesi kommenttilaatikossa. Kilpailu jatkuu syyskuun loppuun. Paras perustelu palkitaan Syyskuun jumalat -teoksella. Signeerauksella! Lisäksi kaikkien vastanneiden kesken arvotaan vielä kaksi teosta.

KILPAILU: MINKÄ HENKILÖHAHMON KANSSA HALUAISIT VIETTÄÄ ILTAPÄIVÄN BUDAPESTISSA?

Stella: Sivistynyt rouvashenkilö on oivallista keskusteluseuraa taidehistoriasta, muodista ja puutarhanhoidosta kiinnostuneelle. Puhuu erinomaista englantia, mutta hänen aksenttiaan on vaikea paikantaa. Tämä ylhäinen henkilö esiintyy parhaimmillaan, jos hänen asemaansa ei haasteta. Motto: ”Elämme ottaaksemme omamme pois.”

Viktor: Turha ulkokultaisuus pois! Tämä hiomaton boheemi viihtyy niin olutkapakoissa kuin puiston penkillä pálinka-pullon kanssa. Tuntee erittäin hyvin eurooppalaisten vallankumousten historiaa yli sadan vuoden ajalta, aivan kuin hän itse olisi ollut paikalla. Laskuhumalavaiheessa saattaa äityä siteeraamaan runoutta. Motto: ”Historiassa kaikkein vähiten kannattaa ihmetellä hirmuvaltaa.”

Roland: Ei pidä meteliä itsestään, antaa sinun puhua ja itse mieluummin kuuntelee. Jos hän onkin sinusta kaunis kasvoiltaan, monet taiteilijat ovat olleet samaa mieltä. Kun katsot tarkemmin, hänessä on jotain tuttua, mutta et osaa sanoa, mitä. Motto: ”Taikuus on arkipäiväistä, rakkaus harvinaista.”

Marie: Nokkela ja sanavalmis neiti on mieltynyt luksukseen. Tuntee monet läntisen Euroopan taiteen vaikuttajahahmot ja säveltäjät intiimisti. Marie kääntää katseet kaikkialla mihin meneekin, mutta saatat joutua pinnistelemään pysyäksesi hänen kintereillään. Motto: ”Plus ça change, plus c'est la même chose.”

János: Tämän henkilön kanssa kannattaa pyrkiä väleihin, jos haluaa edistää uraansa! Jánosilla on tärkeimpien vaikuttajien yhteystiedot puhelimessaan ja hän pystyy nopeuttamaan monenlaisten asioiden käsittelyä. Tuntee kaikki, on hämmästyttävän selvillä kaupunkinsa asioista. Hänen intohimonaan on teatterimaailma. Motto: ”Aina askeleen edellä.”

KENET HALUAISIT ILTAPÄIVÄSEURAKSI JA MIKSI?

Vastaa kyselyyn kommentoimalla alla ja jaa kavereille! Voittajat julkistetaan blogissa lokakuun 2. päivä.

Tuesday, September 12, 2017

Pienkustantamisen hyvät, pahat ja rumat

Nuori Voima kirjoittaa ansiokkaasti runouden alalla yleistyneestä palvelukustannemallista artikkelissaan Rahalla kynnyksen yli. Keskustelua on herättänyt jutussa mainittu tamperelaisen Sanasato-kustantamon malli, jossa osallistumalla 500 € panostuksella pääsisi heidän kirjailijakseen. Myös artikkelissa puhutaan rahastuksesta.

Omarahoituksen ja turhamaisuuskustantamisen välille ei voida enää nykymaailmassa piirtää yhtäläisyysmerkkejä. Tai voi, mutta ei kannata. Seuraavassa kerron, miksi ei. (Blogin pitkäaikaisille lukijoille, olen kirjoittanut tästä samasta aiheesta aiemminkin runopalkintojen yhteydessä, täällä)


Kuva: Pienkustantajan syysuutuuksia aistikkaana asetelmana

Hyvät

Olen itse kirjailija, minkä lisäksi kuulun Osuuskummaan eli kustannusosuuskuntaan. Siihen liittyminen maksoi viimeksi kun jäseniä otettiin tuon saman 500 €. Tällä summalla pääsee itse kustantajaksi eli tekemään myös itse kaikki kustantajalle kuuluvat työt. Osuuskuntamme ei tällä hetkellä ota uusia jäseniä, mutta tulevaisuudessa asia voi toki muuttua.

Kustantamomme julkaisee kuitenkin laadukasta kirjallisuutta. Jos ei muuten niin tästä kertovat julkaisemiemme novellien saamat Atorox-palkinnot (2013, 2014, 2016), kasvavat ostotukitilaukset, osuuskuntamme kirjailijoiden saamat apurahat sekä kirjojemme kritiikit muun muassa Helsingin Sanomissa ja Kiiltomadossa.

Runoudesta en pysty puhumaan asiantuntijana, vain satunnaisena lukijana. Mutta Osuuskumma julkaisee kotimaista scifi- ja fantasianovellia, joiden tila kaupallisten kustantamoiden ohjelmassa on olematon. Lukijoita on, ja meille he ovat arvokkaita! Mutta heitä ei ole tarpeeksi, jotta kaupallisen kustantamisen edellytykset täyttyisivät.

En usko kirjallisuuden huippuajatteluun (en tiedä millainen huippu pitää olla, että saisi runokokoelman kaupallisen kustantamon ohjelmaan). Kauneimpia kukkia ei voi olla, jos ei ole sitä ruohonjuuritasoa saati maaperää.

Ratkaisevaa ei olekaan omarahoitus sinänsä tai mikään tietty rahasumma, vaan se, minkä verran ammattimaista työtä, kustannustoimitusta ja asiantuntevaa paneutumista teoksen julkaisuun käytetään.

Nuoren Voiman jutussa nostetaan esimerkiksi yksi toimija, mikä on mielestäni himpun verran epäreilua. Samanlaisia sopimuksia tehdään alalla muuallakin, tosin reilumpaa on ilmoittaa tämä vaikka kustantantajan verkkosivuilla ja puhua suoraan. Esimerkiksi Kustannus Aarni kertoo verkkosivuillaan, että kaunokirjailijan kanssa sovitaan tietty määrä kirjoja ostettavaksi suositushinnalla. Tällaisen julkaisun rojalti on parempi kuin alan yleinen prosentti.

Lisäksi artikkelissa oli pieni epätarkkuus runokokoelman kustannuksista. Nuoren Voiman jutusta saa kuvan, että kirjan valmistuskulut olisivat kokonaisuudessaan tuon noin 500 €. Tuntuu ihmeen pieneltä hinnalta, vaikka sivumäärä olisi pienikin. Toisaalla tarkennettiin, että tämä noin 500 € kattaisi vasta taiton ja kansikuvan, ei painokuluja.

Pahat

Ongelmiakin riittää. Libristeillä ja kriitikoilla on edellytyksiä tunnistaa helmet joukosta, tavan lukijalle se on vaikeampaa. Myös apurahakysymys on vaikea: kirjailijan on julkaistava, jotta hän voi apurahan myöntäjille osoittaa toimivansa aktiivisesti. Kirjallisuuspalkintojen ja apurahalautakuntien raadit oppivat nopeasti tuntemaan kustantamot, joiden laatu jättää toivomisen varaa.

Artikkelissa haastateltu Anna-Riikka Carlson on varmasti oikeassa, että kirjallisuus ei kärsi isoista julkaisumääristä. Muuten Amazon Kindle olisi varmaan tuhonnut englanninkielisen kirjallisuuden jo kauan sitten. Mutta kirjailijat siitä aivan varmasti kärsivät kukkaroissaan. Toisaalta taiteellinen kehitys teosten välillä edellyttää sitä julkaisua.

Artikkelissa haastateltu Salomaa ei kaivannut Mediapinnalta kustannustoimitusta, koska hän on kierrättänyt tekstejään kirjailijavetoisissa palautepiireissa. Mutta vertaispalaute ei riitä korvaamaan kustannustoimittajaa. Perinteinen kustantaminen on muodin, kaupallisuuden ja politiikan talutushihnoistaan huolimatta (tai niiden ansiosta) pystynyt tarjoamaan kirjailijalle hänen tarvitsemansa kustannustoimittajan tuen, jota ilman harva teos kasvaa täyttämään koko potentiaalinsa. Kukaan meistä ammattilaisistakaan ei voi olla oma lukijansa, eivätkä kavereiden (anteeksi vain) mielipiteet toimi vääristämättömänä heijastuspintana.

Usein parjatusta pienkustantamoiden markkinoinnista on sanottava, että suuret tai keskisuuret kustantamotkaan eivät markkinoi kaikkia kirjailijoitaan. Eli markkinoinnin määrää ei voi pitää laatukriteerinä pienen ja suuren välillä.

Rumat

"Kirja-alan ammattilaisena" on pakko sanoa Mediapinnasta vielä, että en sinänsä paheksu, loistava markkinointitempaus. Vain vauhtisokeus (tai ahneus) lienee iskenyt. Olisin pysäyttänyt painokoneen siinä kahden- tai kolmensadan kohdalla. Tunnen myötätuntoa jutussa mainittua tietopalvelupäällikköä kohtaan. Kun Mediapinta julkaisee satoja nimikkeitä niin se on valtava määrä.

Toisaalta yrittäjän olisi tyhmää vetää liinat kiinni, kun kysyntää kerran on. Runous tuntuu olevan laji, jota moni haluaisi kirjoittaa – lukematta sitä ollenkaan, tuntematta perinnettä tai pystymättä kehittämään sitä pidemmälle.

Palvelukustantajien paketit markkinointiin tai levitykseen eivät yleensä ole sen kummempia kuin että kirjan saa esimerkiksi Kirjavälityksen tietokantaan, ja sen ilmestymisestä voidaan lähettää lehdistötiedote. Näkyvyyttä saati tilauksia kirjakauppoihin nämä eivät takaa, neuvokkaampi tekee itse.

Lopuksi: Vaikka kirjailijoita pidetään taiteellisina tyyppeinä ja oman tiensä kulkijoina, niin usein olemme porvarillisia virkamiehiä verrattuna pienkustantajiin!

Ja kerta kiellon päälle: Pidän syys-lokakuun vaihteessa Tampereen työväenopistossa viikonloppukurssin juurikin näistä samoista aiheista, eli kirjan julkaisijan eri vaihtoehdoista. Kurssi on täällä: https://www.opistopalvelut.fi/tampere/course.php?l=fi&t=22957

Tuesday, August 29, 2017

Kirjan julkaisemisen jälkeen - sekalaisia tunnelmia


Olen lapioinut hommia, jotka olivat jääneet Syyskuun jumalien julkaisun ja Worldconin jälkeiseen aikaan. Kun kesäkuun vaihteessa palautin käsikirjoituksen taittoon, lähdin mökille ja kuvittelin, että alan seuraavana päivänä kirjoittaa uutta kirjaa. Ei se mennyt ihan niin, vaan kesä meni lomaillessa, Worldconin julkaisuja valmistellessa ja vedoksia lukiessa.

Ensimmäiset lukijakommentit ovat ilahduttaneet kovasti. Noin muuten en ole ehtinyt vastaanottoa ajatella (lue: murehtia). Kävin viikko sitten sunnuntaina Helsingissä Art Goes Kapakassa keskustelemassa Iia Simeksen kanssa uudesta kirjasta ja yleensä kotimaisesta spekulatiivisesta fiktiosta. Kiitos kaikille, jotka olitte kuuntelemassa Vltavassa ja tulitte juttelemaan haastattelun jälkeen! 


Kuva: Hannu Peltonen

Kotimaisesta spefistä viimeisen viiden vuoden aikana on muuten ilmestynyt englanninkielinen katsaukseni Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Cosmos pen -lehdessä. Jos lehti jäi conista nappaamatta, sen saa täältä.

Worldcon merkitsi myös päätepistettä Osuuskumman englanninkieliselle antologiahankkeelle. Never Stop -teoksen voi hankkia paperisena täältä tai e-kirjana iTunesista, Amazonista tai Elisa Kirjasta. Iloinen uutinen on, että Persistent Visions Magazine hankki reprints-oikeudet novelliini The Whaler’s Wife tuoreeltaan conin jälkeen. Lehden toimittaja oli hankkinut antologian conista, lukenut sen ja innostunut novellista. Kerron lisää myöhemmin, kun tiedän, milloin se ilmestyy.

Osuuskummalla on muitakin kiinnostavia käännöshankkeita luvassa. Olen toimittamassa ruotsinkielistä antologiaa osuuskummalaisten novelleista. Kymmenen novellia sisältävä antologia ilmestyy ensi vuonna, kerron siitäkin enemmän lähempänä ajankohtaa. Kirjallisuuden vientikeskus FILI tukee ystävällisesti käännöstyötä. 

Samalla teen seuraavaa kirjaa, opaskirjaa kodin rahoista, joka ilmestyy sekin ensi maaliskuussa. Leppoisa opas huusholliin -kirjan jatko-osa on ollut minulla ja kollegallani Aino-Maijalla työn alla nyt jo pari vuotta. Tietokirjoittaminen on erilaista kuin kaunokirjallisuuden kirjoittaminen, mutta vähintään yhtä antoisaa, eikä vähiten ryhmätyön vuoksi. Silloin tällöin on hyvä päästä ulos omasta päästään.



Yritän jarrutella mopoa, ettei riistäytyisi käsistä. Kaikkea uutta ja innostavaa olisi käsillä kansainvälistymisen tiimoilta, ei liittyen niinkään kirjoittamiseen kuin pienkustantajana kehittymiseen. Worldcon raotti monenlaisia ovia, ei vähintään sitä kautta, että ainakin minua se rohkaisi kokeilemaan asioita, joita en ole ennen tehnyt. Eniten rohkaisua sai siitä kiinnostuksesta, jota ulkomaalaiset vieraat osoittivat suomalaista spefiä kohtaan.

Olen yrittänyt rentoutua. Siivonnut työpöytäni, yrittänyt keräillä ympärille kauniita esineitä ja olen hakenut netistä kuvia kauniista kirjastohuoneista ympäri maailmaa. Yrittänyt myös kesän jäljiltä syödä terveellisesti ja kiertää korkin kiinni, vaihtelevalla menestyksellä.

Viikonloppuna 2.9. osallistun Työväenkirjallisuuden päivään Tampereen Werstaalla klo 11-17. Päivystän Pirkkalaiskirjailijoiden myyntipöydän takana, tulkaa moikkaamaan ja hakemaan omistuskirjoitus Syyskuun jumaliin!

Työväenkirjallisuuden päivä: http://www.tkm.fi/tkp15/

Monday, August 14, 2017

Worldcon-raporttia

Helsingin Worldcon 75 on ohi ja ihmiset palailevat pikkuhiljaa takaisin omaan elämäänsä. Itselläni viikonloppuun mahtui niin paneeleihin osallistumista kuin niiden pitämistäkin, englanninkielisen antologian julkistaminen torstaina, oman kirjan Syyskuun jumalat julkistaminen perjantaina ja Osuuskumman tiskin takana seisomista viikonloppuna. Huikaisevat viisi päivää, kivaa oli!

Tapasin trade hallin käytävällä tuttavan, joka harmitteli päiväpassien loppumista ja vähäistä tiedotusta päiväpasseista ylipäätään. Monille suomalaisille on ollut vaikea hahmottaa tapahtuman luonnetta, koska meillä ei ole järjestetty aivan vastaavaa. Kyse conissa oli todellakin ja pohjimmiltaan WSFS:n eli Maailman Science Fiction Seuran vuosikokouksesta, jossa äänestetään seuran asioista, lähinnä tulevien conien pitopaikoista ja Hugo-palkintojen jakamisesta. Kokouksen ”bisnes-puoli” on avoin kaikille osallistujille, ja Hugo-palkinnot puolestaan jaetaan jäsenäänestyksellä.

Toisin sanoen: Worldcon ei ole kirjamessut tai Finncon, johon kävellään sisään noin vain. Se on suurin ero. Ohjelmaa seuraamassa tai käytävillä fiilis on kuitenkin kutakuinkin sama.

Conista on upeita, tarkkoja virallisia valokuvia täällä. Bloggauksen kuvituksena on omia sumeita, rakeisia kuviani viikon varrelta.

Ohjelma

Pari sanaa ohjelmista, jota onnistuin näkemään:

Hyvä valinta oli mennä ihan ensimmäiseksi kaverin kanssa kuuntelemaan keskustelua ”How to make the most of your first Worldcon”. Ja onneksi olimme ajoissa paikalla, koska iso osa kuuntelijoista jouduttiin käännyttämään ovelta. Esittelyä hoitanut Carolina Gómez Lagerlöf ei ollut uskoa, että kaikki olivat tulleet oikeaan paikkaan. Carolina ja Suomessa aiemminkin vieraillut Gay Haldeman kertoivat 5-2-1 säännöstä: Worldconin kävijän pitäisi nukkua ainakin viisi tuntia yössä, syödä kaksi kertaa päivässä ja käydä kerran päivässä suihkussa.

Avajaiset tarjosivat suomalaisille tuttua, amerikkalaisille ja muille ulkomaalaisille ehkä eksoottisempaa kansanperinnekamaa. Heti avajaisten jälkeen ohjelma jatkui Tea and Jepardy -podcastin live-esityksellä Emma ja Peter Newmanin sekä G.R.R.Martinin kanssa. Joitakin ihan kiinnostavia asioita tuli keskustelussa esille, kuten kirjailijan työn muutokset Yhdysvalloissa vuosikymmenten aikana (keskikaartin kirjailijat tahdotaan tiputtaa kustantajien listoilta, pitäisi olla myyntihittejä). Ohjelman paras osa oli kuitenkin valovoimainen Emma Newman, jota en millään meinannut uskoa samaksi Emma Newmaniksi, jonka teosta Planetfall juuri luen. Hain hänen signeerauksensa seuraavana päivänä samaan kirjaan.

Omat paneelini menivät tavallisen kaoottiseen tapaansa, aiheet vaihtelivat pohjoismaisesta fantastisesta kirjallisuudesta kulttuuristen vihjeiden kääntämisen vaikeuteen. Hal Duncan oli karismaattinen esiintyjä Euroopan historia ja myytit -paneelissa, mutta ymmärsin hänen skottimurteestaan noin puolet. Kulttuuri ja kääntäminen -paneelissa oli mukana japanin kielen tulkki, itse panelisti oli ihana nainen ja sain häneltä palan kakkua(!), mutta kommunikaatio tulkin välityksellä kesti kauan. Olin helpottunut, kun omat moderaattorin velvoitteeni olivat perjantaina ohi ja pääsin siirtymään haastateltavan rooliin, Emmi Itärannan, Jack Campbellin ja Joe Abercrombien kanssa keskustan Akateemiseen Kirjakauppaan.

Lauantaina istuin yleisössä kuuntelemassa John Henry Holmbergin kunniavieraspuhetta (hassuja sattumuksia fandomissa 70-80-luvuilla), monikielisestä kirjoittamisesta (paneelissa kirjailijat Nina Niskanen, ranskalainen Aliette de Bodard, amerikkalainen Ken Liu, Emmi ja tanskalainen Jakob Drud) sekä suomenkielistä ohjelmaa kirjallisuusviennistä. Viikonloppuna seisoin myös molempina päivinä pari tuntia Osuuskumman tiskin takana, mikä olikin hyvä tapa morjenstaa tuttuja, jotka sattuivat kuljeskelemaan ohi. Lisäksi myimme tietenkin paljon kirjoja, etenkin Never stop -antologiaa.

Suurimmat starat tuntui olevan G.R.R.Martinin, Robin Hobbin ja muiden kirjailijoiden lisäksi ihkaelävä astronautti Kjell N. Lindgren.

Signeerasin omaa kirjaani käytävillä. Oman yleisön kanssa on mukavaa olla.

Kiitämme:

- Coniteaa ja järjestäjiä, uskomaton maratoni ja ihan mahtava suoritus. Suurimmat henkilövaihdokset organisaation johdossa taisivat tapahtua pitkien vuosien varrella bidin aikana ja ennen conia, joten varsinaisen conin ollessa käynnissä toivottavasti kukaan ei palanut pahasti loppuun.
- Vieraita. Monta valovoimaista kirjailijaa ja esiintyjää, paljon kiinnostavaa ohjelmaa, ihmisiä kaikkialta maailmasta. Kaikki paneelini toteutuivat suunnitellusti ja panelistini olivat paikalla ja ajoissa. Ja yleisö antoi paneelien jälkeen palautetta! Ja kiitti moderoimisesta. Pitää omaksua tätä palautteen antamista enemmän mukaan suomalaiseen toimintakulttuuriin.
- Messukeskusta. En olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta messukeskus sopii tämän tyyppisen kirjallisuustapahtuman järjestämiseen. Käytävillä oli tilaa, auloissa oli tilaa, erikeseinillä varustetuissa ohjelmasaleissa oli tilaa. Äänentoisto ja valaistus olivat toimivia.

Moitimme:

- Konferenssikeskus oli viihtyisä, mutta huoneet eivät olleet tarpeeksi suuria. Käytävillä oli tungosta, jonoja ja osa ihmisistä jäi pienempien salien ulkopuolelle. Asia korjaantui viikonloppua kohti, kun tapahtumapaikan koko suunniteltu kapasiteetti otettiin käyttöön ja lisäksi vuokrattiin vielä ylimääräisiä huoneita.
- Messukeskuksen ketjuravintolat. Enemmän yrittämistä nyt helvetti soikoon, ei asiakkaita seisoteta tuollaisissa jonoissa vaan hankitaan lisää henkilökuntaa isojen tapahtumien ajaksi. Itse henkilökunta oli ystävällistä ja palvelualtista, mutta isojen ketjujen pääkonttoreita ei tunnu kiinnostavan pätkääkään, onko heitä tarpeeksi.
- Toisaalta en kyllä oikeastaan moiti mitään muuta. Conia edeltävässä kaaoksessa viestintä näytteilleasettajien ja juhlien järjestäjien suuntaan oli vähän sekavaa, mutta niin saattaa odottaakin. Puheenjohtajisto teki uusia päätöksiä muuttuvissa tilanteissa ja niin kuuluukin tehdä. Worldcon 75 oli lopulta toiseksi suurin koskaan järjestetty, ja tapahtumaa on tosiaan järjestetty vuodesta 1939. Näin suureen suosioon tuskin kukaan osasi varautua.

Omasta puolestani olen vähän pettynyt itseeni, että kaljalla tuli istuttua lähinnä suomalaisten kanssa. Siis aivan loistavien ja ihanien suomalaisten kanssa, mutta kun etukäteen olin suunnitellut, että yrittäisin tutustua ulkomaalaisiin vieraisiin. Onneksi heidän kanssaan tuli vaihdettua ajatuksia tupakkapaikalla, jonoissa ja green roomissa, ja ainakin yhden uuden ystävänkin sain.

Lopuksi: Ihmettelin FILI - Finnish Literature Exchangen puuttumista conista. Worldconiin osallistui ulkomaisia kustantajia, kirjakauppiaita, tuottajia, toimittajia ym. Olisiko tämä ollut hyvä tilaisuus tehdä tunnetuksi suomalaista kirjallisuutta maailmalla? Vertailun vuoksi, torstai-illan Kiina-bileissä oli suurlähettiläs puhumassa. Hyvä kuitenkin, että fandom tekee suomalaista spekulatiivista fiktiota omilla ponnistuksillaan tunnetuksi maailmalla.

Soikkelin raportti conista: http://bitteinsaari.blogspot.fi

Tuesday, August 8, 2017

Syyskuun jumalat, vihdoin

Kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyy perjantaina ja on saatavana kustantajalta, Rosebudilta ja muista hyvin varustetuista kirjakaupoista. Olen onnellinen ja helpottunut. Syyskuun jumalat on tähän asti tärkein kirjani ja sen kirjoittamiseen meni viisi vuotta.

Maagis-realistinen romaani sijoittuu Unkariin, jossa kävin ensimmäisen kerran vuonna 2005. Olen sen jälkeen palannut Budapestiin monta kertaa. Jo toisella vierailulla, jolloin asustimme kuusi viikkoa Pestin puolella vanhassa kerrostalossa, oli selvää, että kirjoittaisin kaupunkiin sijoittuvan teoksen. Idean henkilöhahmoista sain keväällä 2010, silloinkin Budapestin-vierailulla. Näin unessa kirjan ensimmäisen kohtauksen, jossa päähenkilö Paul ja yläkerran Ishmael tapaavat ensimmäisen kerran, lähestulkoon sellaisena kuin se on päätynyt kirjaan. Jopa kirjan nimen, Syyskuun jumalat, nappasin unesta – tosin englanninkielisenä.

Mitään muuta helppoa kirjan kirjoittamisessa ei sitten ollutkaan. Unkariin sijoittuvan, vaihtoehtohistoriallisen kirjan kirjoittaminen osoittautui paljon hankalammaksi kuin olisin aloittaessani osannut kuvitella. Taustatyön määrä, tarinan punominen vaihtuvien historiakulkujen välillä ja henkilökuvat olivat jokainen oma valtava urakkansa, joka toivottavasti palkitsee lopputuloksen äärellä.

Tavoitteena oli alunperin saada kirja julkaisuun syksyllä 2015, sitten syksyllä 2016. Lopulta ilmestyminen siirrettiin tälle syksylle. Kiitos pitkämieliselle kustannustoimittajalleni ja kustantajalleni Intolle, että he jaksoivat tsempata minua loppuun asti.


Ruutukaappaus varmennuskopiokansiosta havainnollistaa, miten pitkä prosessi romaanin kirjoittaminen oli.

Miksi sitten juuri tämä kirja, miksi valita juuri tämä aihe, jos se oli kerran niin vaikea? Voisin sanoa, ettei minulla ollut edes vaihtoehtoa. Kirjoittamiseen johtanut avainkokemus tapahtui Budapestin metrossa, M2-linjalla, juuri tuolla samalla Unkarin-vierailulla vuonna 2010. Puolisoni oli luennoimassa suomalaisesta kirjallisuudesta ELTEssä ja minä ja lapsi olimme mukana. Seisoimme metrovaunussa lastenrattaiden kanssa matkalla Moskva térille, jossa minun piti vaihtaa bussiin. Vasta matkan aikana katsoimme pysäkkiluetteloa ja huomasimme, että mitään Moskva tériä ei enää lukenut pysäkkien joukossa.

Unkarissa, kuten monessa muussakin entisessä itäblokin maassa, katukylttejä, asemien nimiä, toreja ja jopa hautakiviä on vaihdettu, uudistettu ja nimetty uudelleen kulloinkin puhaltavien poliittisten tuulien mukaan. Budapestin paraatibulevardilla, Andrassy útilla on ollut ainakin viisi eri nimeä. Tiesimme tämän ja päättelimme, että Moskva tér -pysäkin nimi on vain muutettu sitten viime käynnin.

Mutta hetken verran saatoin kuvitella, että olemme siirtyneet toiseen paikkaan, metrovaunu kiitää pimeyden keskellä ja lopulta pysähtyy asemalle todellisuudessa, jossa kaikki on melkein muttei ollenkaan samaa kuin siellä, mistä nousimme kyytiin.

Tällaisesta kokemuksesta kertoo Syyskuun jumalat, ja nyt se on valmis! En ole vielä saanut lämpöiskappaleita käsiini, mutta huomiseksi iltapäiväksi niitä on luvattu saapuvan Worldcon-messuille.

Julkkaripäivän perjantai 11.8. tapahtumia:

- klo 14 Syyskuun jumalien julkistus ja signeeraus Helsingin Messukeskuksessa, Rosebudin kirjatiskillä hallissa 4. Muusta tapahtumasta poiketen kirjamyyntihalliin on yleisöllä vapaa pääsy, mutta päivälippu Wordconiin kannattaa ehdottomasti hankkia ja mennä katsomaan ohjelmaa!

- klo 17.30 Akateemisessa Kirjakauppassa (Keskuskatu 1). Esiintymässä Worldconin kirjailijat: klo 17.00 Emmi Itäranta, klo 17.30 minä (Nora Varjama haastattelee) ja klo 18.00 Joe Abercrombie ja Jack Campbell (Markku Soikkeli haastattelee). Vapaa pääsy, tervetuloa!

Tiedote Inton sivuilla: https://intokustannus.fi/worldcon2017/
Akateemisen Kirjakaupan tapahtuma. (Myös Facebookissa)
Rosebud-kirjakaupan tapahtumat Worldconissa täällä












Sunday, August 6, 2017

Millainen scifi-fani olet?

Fanien tunnistamisen helpottamiseksi Margaret Pennyn muistikirja on jakanut suomalaisten scifi-fanien laajan ja moninaisen joukon kolmeen näppärään luokkaan. Olen jakanut fanit ”ei-fandomiin”, ”wanhaan” fandomiin ja ”uuteen”, some-sukupolven eli millenniaalien fandomiin. Nappaa talteen tunnusmerkit ja bongaa yksilöt coneissa!


Scifi-fanin tunnistaa vanhasta Finnconin t-paidasta.

Ei-fandomia ovat scifin ja fantasian lukijat ja tekijät, jotka eivät katso kuuluvansa fandomiin. Monet suomalaiset kirjailijat, kuten Risto Isomäki ja vaikkapa Pasi Ilmari Jääskeläinen kuuluvat tähän kategoriaan, mutta myös lukijat, jotka ostavat aina uuden Alastair Reynoldsin kirjan lentokentältä. Ei-fanit ei yleensä käy tapahtumissa, mutta voivat tulla kutsuttuina. Ei-fani katsoo scifi-sarjoja ja elokuvia ja ehkä keskustelee niistä netissä.

Ei-fandomia ovat myös kirjailijat, kustantajat ja kirjakauppiaat, jotka osallistuvat tapahtumiin eli coneihin ensisijaisesti ammattilaisina eivätkä järjestäjinä. Ulkomailla tämä jako on selvempi, muttei sielläkään (esim. Ruotsissa tai Yhdysvalloissa) tiukkarajainen.

Tärkeä tunnusmerkki: ei-fandomiin kuuluva fani kieltää olevansa osa fandomia, mutta kyllä vain hän on osa sitä!

Wanhaa fandomia ovat yhteistyökokouksen ja huviretkien vanhat parrat, fanilehtien eli fanzinejen toimittajat ja seura-aktiivit niistä suomalaisista scifi-seuroista, jotka on perustettu 70-80-luvuilla. Wanha tietää varautua ampiaisiin Viikinsaaren grillikatoksella ja osaa tienpientareelle kohdistuvan huviretken perinteisen filkkilaulun sanat. Harrastuksena faniuden lisäksi hänellä ovat esimerkiksi erilaiset olutmerkit, musiikki ja ylipäätään kirjallisuus ja elokuvat.

Perinteisten scifi-seurojen lisäksi wanhaan fandomiin kuuluvat Margaret Pennyn määritelmän mukaan myös jonkin tietyn osa-alueen ympärille rakentuvat seurat, kuten H.P.Lovecraft -nimikkoseura, tai fantasiaan erikoistunut verkkoyhteisö Rising Shadow. Myös scifi- ja fantasiatutkijoilla on nykyään oma seuransa, Finfar.

Yhdistysten kokousten lisäksi wanhat fanit kokoontuvat kuukausittain eri kaupunkien ravintolatapaamisiin eli scifi-mafiailtoihin.

Uutta fandomia on tämänhetkiset conijärjestäjät ja kävijät, joiden joukko osin myös lomittuu naapurifandomeihin (keskiaikaharrastajiin, ropettajiin, pikku-ukkojen keräilijöihin, sarjakuvafaneihin ja animeharrastajiin). Uuden ajan fani tietää, mikä on Concon, ja hän osaa käyttää wikiä. Harrastuksena hänellä ovat Pokémon go, chilin kasvattaminen, teekutsut ja vaikkapa selfieiden ottaminen, medioina Facebook, Instagram, Whatsapp, Snapchat, Tumblr.

Lopullinen erottava tunnusmerkki wanhan ja uuden fanin välillä: ”wanha” fani pukeutuu naamiaisasuun, uusi fani ”cossaa”.

Eri fanityypit kohtaavat ensi viikolla Helsingin Messukeskuksessa 9.-13.8. Worldconissa. Millainen scifi-fani sinä olet?

Wednesday, August 2, 2017

Ensi viikolla Worldconissa, jännittää niin pirusti!

Odotan kyllä kovasti ensi viikolla ilmestyvää uutta kirjaani Syyskuun jumalat, mutta vielä enemmän odotan Worldconia, maailman suurinta tieteiskirjallisuuden tapahtumaa!

Heinäkuu on ehkä vaikuttanut uneliaalta, mutta kuhina tapahtuman ympärillä on ollut käynnissä jo monta viikkoa. Minulla oli tilaisuus vaihtaa ajatuksia ennen conia ruotsalaisen kauhukirjailijan Mats Strandbergin (Risteily 2016, Hoitokoti 2017, molemmat kustantanut Like) kanssa. Lopputuloksen voi lukea täältä ja samalla tallentaa kirjanmerkkeihin uuden sivustoni saarahenriksson.com. Päivitän sivuille Syyskuun jumalien liittyvää materiaalia suomeksi ja englanniksi.



Syyskuun jumalien lisäksi Worldconissa ilmestyy myös toinen teos, jonka valmistumisessa olen ollut vahvasti mukana. Palkittu suomalaiskirjailija Emmi Itäranta on valinnut Osuuskumma-kustannuksen kirjailijoiden novelleista antologian Never Stop. Finnish Science Fiction and Fantasy Stories. Antologiassa ilmestyy englanninkielinen käännös novellistani Valaanpyytäjän vaimo (The Whaler's Wife, kääntänyt Sarianna Silvonen). Lisäksi olen yksi antologian toimittajista.

Itse Worldconista: Hankin jäsenyyden tapahtumaan jo kaksi vuotta sitten, kun Helsinki voitti bid-kilvan maailmanconin pitopaikasta Spokanessa, Washingtonissa järjestetyssä conissa. Maailmanconin saaminen Suomeen on iso juttu, yleensä tapahtuma järjestetään Yhdysvalloissa. Worldconia on järjestetty vuodesta 1939 ja vuosikymmenten aikana se on kasvanut useiden tuhansien ihmisten tapahtumaksi. Helsingin Worldcon järjestetään messukeskuksessa.

Worldconin saaminen pieneen Pohjoismaahan kertoo meikäläisen fandomin aktiivisuudesta. Suomessa luetaan, kirjoitetaan ja rakastetaan tieteis- ja fantasiakirjallisuutta!

Olen itse mukana ohjelmassa keskiviikosta perjantaihin ja viikonloppuna muuten vain osallistumassa. Ohjelmani näyttää tältä: 

Fantastic Literature in the Nordic Countries

Wednesday 19:00 - 20:00, 204 (Messukeskus)
There's been a raise in the recent interest of fantastic literature in Sweden, as well as some of the other Nordic countries. Fans and authors discuss the reasons why fantastic literature is starting to be more popular in the countries well-known for their realistic literature. Kjartan Lindøe, Jakob Dru, Saara Henriksson, Britt-Marie Ingdén-Ringselle (moderator).


Editing Anthologies

Thursday 15:00 - 16:00, 102 (Messukeskus)
Editing anthologies differes quite a bit from other types of editing. The panelists discuss the pitfalls and success in editing anthologies of different kinds. Nicole Kimberlin, Mia Myllymäki, Patrick Nielsen Hayden, Saara Henriksson (moderator).


European Myths and History in Science Fiction and Fantasy

Thursday 17:00 - 18:00, 206 (Messukeskus)
Europeans come often from very different backgrounds when it comes to writing. The history, major historical conflicts folklore and even misconceptions of Europe have had their impact how authors feel about their native countries. The panelists discuss how their background as Europeans has impacted their writing. Karolina Fedyk, Hal Duncan, Teodor Reljic, Mari Ness, Saara Henriksson (moderator).


Difficulties of Translating Culture

Friday 12:00 - 13:00, 216 (Messukeskus)
Translating is a difficult task, but especially when trying to translate cultural signfiers. How do translators manage to get subtle cultural things across in their translations? Johanna Vainikainen, Luis Silva, Umiyuri Katsuyama, Saara Henriksson (moderator).

Lisäksi aion osallistua bileisiin, tanssia, haastatella kiinnostavia vieraita, tsekkailla myyntipöytiä ja tietysti juhlistaa Syyskuun jumalien ilmestymistä!

Tapahtumaan saa vielä jäsenyyksiä sekä päivälippuja. Sekä minut että kirjani voi bongata myös Messukeskuksen kirjamyyntihallista 4, muusta tapahtumasta poiketen yleisöllä on sinne vapaa pääsy. 

Nähdään Worldconissa! Tai ainakin baarissa!

Tapahtuma Facebookissa: https://www.facebook.com/events/1944056645869404/

Sunday, July 2, 2017

Luettuja kirjoja tammikuu-kesäkuu 2017

Tykkään listoista, joten kun bullet journal -muistikirjatekniikka onnistui läpäisemään tajuntani, otin sen heti käyttöön. Bullet journal inspiroi minua merkitsemään ylös kirjat, joita olen lukenut vuoden varrella. Tässä puolivuotiskatsaus.

Proosa, kotimainen

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
Riku Korhonen: Nuku lähelläni
Minna Roininen: Pimeänkutojat
Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Ville Hytönen: Jumalankoirat
Anne Leinonen: Kirjanoita
Ajantakojat. Kummalinnun munia 3 -antologia

Proosa, ulkomainen

David Nichols: Us
VE.Schwab: A Darker Shade of Magic
Patrick O'Brian: Kuninkaan mies
Karl Ove Knausgård: Taisteluni 5
Kameron Hurley: God's War
Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?
Naomi Alderman: Power
Donna Leon: Kuolema tulvan aikaan

Runot

Solina Riekkola: Kysymyksiä murukille
Minna Autio: Spiraali
Ville Hytönen: Sotaraamattu
Ville Hytönen: Idän musta joutsen
Ville Hytönen: Sotaraamattu

Tietokirjallisuus

Robert T. Kiyosaki: Rich Dad Poor Dad
Mary Roach: Packing for Mars
Jeff Vandermeer: Booklife
Päivi Haanpää: Sanataideohjaajan opas
Lisa Tuttle: How To Write Fantasy & Science Fiction

Sarjakuvat/graphic novels

Neil Gaiman: 1602
Neil Gaiman: Stardust

Noin muuten vietin vapaa-aikaani normaaleissa harrastuksissa eli lukemalla vielä toistaiseksi ilmestymättömiä käsikirjoituksia, ohjattavien ja muiden. Tosi vaikea on sanoa, milloin luen työn vuoksi ja milloin huvikseni. Huvilukemisessa pidän sääntönä, että luen vain sitä mikä huvittaa, en tee siis listoja enkä aseta tavoitteita. Muuten lukemisesta tulee pakkopullaa ja voin samantien heittää hanskat tiskiin.

Wednesday, May 31, 2017

Pöydän toisella puolella III: Kirjojen myynnistä

Kirjailijana hommani on kirjoittaa mahdollisimman hyvää proosaa. Se on selvä juttu. On kuitenkin paljon muuta, mikä vaikuttaa mahdollisuuksiini kirjoittaa myös tulevaisuudessa. Tässä seuraa kirjailijan ja osuuskustantajan (itse keksitty nimitys) mielipiteitä kirjamyynnistä. Näitä asioitahan minulta ei kysytä, mutta avaan suuni kuitenkin.

Kirja-alalla tuntuu joskus siltä, että tässä saa itse kannatella koko markkinatelttaa. Kirjoittaa kirjat, houkutella ihmiset paikalle, seistä tiskin takana ja sitten vielä asioida toisten kojuilla vuorotellen. Osuustoiminta ja yhteistyö auttavat tähän. Yksinään myyntipöydän takana tulisi sekä nälkä että jano. Samoin kukaan ei jaksa toitottaa omaa nimeään tai teoksensa nimeen megafoniin yhtenään. Eikä sitä viitsisi kukaan kuunnellakaan.

Ensin tarvitaan teos. Teoksen on oltava laadukas. (Oikeastaan ihan ensin tarvitaan kirjoittaja, mutta ei mennä siihen nyt, koska pöydän toisella puolella jne.) Kirjojen kaiken muunkin myyminen tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että tavoitellaan lisämyyntiä. Haluamme, että asiakas palaa hakemaan lisää. Jos kirja ei ole laadukas, lukija ei palaa saman kirjailijan teoksen äärelle toista kertaa.

Teoksen jälkeen tarvitaan lukija. Kollega sanoi viikonloppuna hienosti, että lukijan löytäminen on se ensimmäinen ja vaikein tavoite. Jos joku ei lue kirjaasi ja innostu siitä, sana ei milloinkaan pääse leviämään.

Miten teoksen saa lukijan käsiin?

On selvää, että markkinointiin tarvitaan uusia keinoja. Ihmisten aika jakaantuu mitä erilaisimpien huvitusten kesken. Kuitenkin kirja pitää pintansa. Pitää löytää uusia keinoja saattaa kirja lukijalle, joko perinteisessä paperisessa tai digitaalisessa muodossa.

Lukuaikapalvelut ovat kasvattaneet suosiotaan muun muassa Ruotsissa. Uusi kiho kaupungissa on Storytel, joka viime vuonna hankki omistukseensa perinteisen ruotsalaiskustantamo Norstedtin. Lukuaikapalvelut, kuten Storytel ja Bonnier-omisteinen Bookbeat, ovat rantautuneet myös Suomeen. Niihin kirjautumalla lukija saa kuukausimaksua vastaan kännykkäänsä koko valikoiman palvelun digitaalisia- ja äänikirjoja, suoraan kännykkäänsä.

Kritiikkiä tarvitaan, ankaraakin. Joskus kuulee huokauksia, että nuivia kritiikkejä ei pitäisi julkaista, koska kirja-ala on niin syvällä kuopassa että kirjapuheen pitäisi olla positiivista. Monipuolinen kirjallisuuskritiikki on kuitenkin lukijan palvelua ja kirja-alalle elinehto. Viikonloppuna Helsingin Sanomissa muisteltiin edesmennyttä musiikkikriitikkoa Seppo Heikinheimoa. Hänen vuoroin ylistävät, vuoroin lyttäävät kritiikkinsä eivät vähentäneet suuren yleisön kiinnostusta klassista musiikkia kohtaan, vaan lisäsivät sitä.

Ankarasta kritiikistä vetää kirjailija herneen nenään, ja niin kuuluukin. Tekstiä ei voi erottaa kirjoittajastaan. Kritiikki kuitenkin palvelee suurempaa kokonaisuutta.

Kirja-alan pitää vetää yhtä köyttä. Kirjallisuuspalkinnot ja kaiken maailman kissanristiäiset ottavat kirjailijoita päähän, mutta lisäävät yleisön kiinnostusta kirjallisuutta kohtaan ylipäätään. Kirjallisuuspalkintojen jakautumisesta tai vaikkapa paikallisen kirjakaupan valikoimasta voidaan motkottaa ”perhepiirissä”, kirjailijoiden kesken. Ulospäin kirjailijoiden, kirjakauppiaiden ja kustantajien on hyvä työskennellä yhdessä.

Kirjastojen asemaa on vahvistettava ja huolehdittava hankintojen riittävistä määrärahoista. Kirjastot ovat varsinkin pienkustantajan paras asiakas.

Lopuksi: kirjoja pitää mainostaa enemmän, ja levittää sanaa. Lukija ei voi ihastua kirjaan, jos hän ei koskaan kuulekaan siitä. Kun en paremmin osaa rautalangasta vääntää, turvaan meemikuvaan. Tue ystäväsi luovia pyrkimyksiä niin kuin tuet isoja kaupallisia suosikkejasikin. Pätee koko taiteen alalle. Jos jaat mielipiteitäsi HBO:n Game of Thrones -sarjasta sosiaalisessa mediassa, mikset kirjoittaisi pari sanaa tuttavasi taidenäyttelystä? Jos ostat Sophie Kinsellan pokkarin telineestä, mikset kokeilisi laadukasta kotimaista viihdettä seuraavaksi?

Jos et itse jaksa pitää blogia, jaa kirjoituksia, joissa muut ovat arvioineet sinua kiinnostavia kirjoja. Ja niin edelleen.

Näin se käy!

Kirjoitan tätä innostuneena, koska viime päivinä eetteriin on tippunut useita blogipostauksia Osuuskumman kirjoista (mm. Hanna Morren Tuonen tahto, Jussi Katajalan Nollameridiaani ja raapaleantologia Ajantakojat).

Mitä muuta… jos paikallinen kirjakauppasi ei pidä yllä tarpeeksi isoa valikoimaa, kannustan tilaamaan kirjat suosiolla netistä. Verkkokirjakaupat ovat nopeita ja luotettavia. Erityisesti kannustan tilaamaan kirjat suoraan kustantajan verkkokaupoista, koska niistä kustantaja saa parhaan katteen ja kirjailija sitä myötä suuremman osuuden hinnasta.

Kivijalkakaupat nurisevat, että Google ja Amazon yhdessä syövät heidät. Amazonista lukija saa kuitenkin kirjan helposti muutamalla klikkauksella. Kivijalkakauppa ei voi kilpailla hinnalla tai valikoimalla Amazonin kanssa. Sen sijaan he voivat tarjota sitä, mitä verkkokirjakaupat eivät, eli henkilökohtaista palvelua, tapahtumia kirjailijavieraineen, kirjoja näytille ja hypisteltäväksi. (Lisäksi on niin, että kaikilla ei ole luottokorttia, jolla ostaa kätevästi netistä.)

Siinäpä nämä. Kommenttilaatikossa saa ehdottaa lisää keinoja kirja-alan piristykseksi.

Monday, May 29, 2017

Pöydän toisella puolella II: Osuustoiminnasta

Palasin tänään kolmipäiväisestä kirjallisuustapahtumasta Uppsalasta. Väsynyt maanantai-ilta tuntuu hyvältä hetkeltä julkaista ajat sitten lupaamani kakkososa kirjoitussarjasta, jossa kirjailija istuu toisella puolella pöytää kuin on totuttu.


Kumma joukko

Kuva yksinään mökissä istuvasta kirjailijasta, joka vain naputtelee kannettavansa näppäimistöä keskittyneesti ja kuuntelee sateen ropinaa peltikattoon, mitä nyt välillä lisää halkoja Porin Mattiin, ei voisi olla kauempana arjestani. Enkä laske tähän nyt edes normaalia perhearkea kodinhoitoineen, koululaisen asioista huolehtimisineen ja muine velvollisuuksineen. Kieltämättä sitä joskus miettii, mitähän sitä tekisi, jos olisi vapaa — vapaa sitoumuksista, aiemmin tekemistään lupauksista, yhteisesti sovituista jutuista.

Luulen, että lopputulos olisi kuitenkin sama. Tarvitsen yhteisön ympärilleni.

Nythän on niin, että kirjoittaja ei välttämättä tarvitse ketään ympärilleen kirjoittaakseen. Julkaistakseen hän tarvitsee kuitenkin muiden tukea. Ehtiväisinkin omakustantaja tarvitsee vähintään kustannustoimittajan, jos hän aikoo julkaista minkäänlaista laatua, koska kirjoittaja ei koskaan voi olla oma lukijansa – emme pysty lukemaan omaa tekstiämme ulkopuolisen silmin.

Perinteinen tapa hankkia tämä ”ensimmäinen lukija” on kolkutella kaupallisen kustantamon ovia. Minullakin on tällainen kustantaja, helsinkiläinen Into. Pienkustantamo, osuuskuntamuotoinen tai muuten yhteisöllinen kustantaja, on kolmas tie. Jos kaupallinen kustantamo on keino tavoitella laajempia lukijajoukkoja, osuuskunta on hiekkalaatikko ja villien ideoiden kasvatusalusta.

Osuuskumma

Olen ollut alusta asti mukana osuuskuntamuotoisessa kustantamossa, viisivuotiaassa Osuuskummassa. Katsokaa vaikka video, jonka tekemisessä olin mukana. Urani Youtube-tähtenä alkaa ja päättyy tähän videoon!

Osuuskumma on keskittynyt julkaisemaan kotimaista scifiä, fantasiaa ja muuta kummaa kirjallisuutta. Viime vuonna Osuuskumma julkaisi kaksitoista teosta, joista yksi oli espanjankielinen antologia ja yksi raapaleita, tasan sadan sanan tarinoita sisältävä vihkonen. Erilaiset kirjalliset kokeilut kuuluvat myös pienkustantamisen maailmaan. Tämän jutun kuvituksena on käytetty Osuuskumman piirissä syntyneen valokuvaussession tuloksia, kuvaajana taitava Outi Puhakka. Tällaistakin voi tehdä Osuuskummassa, kummallisessa osuuskunnassa.

Osa kirjoittajan ammattitaitoa on, että hän löytää kestävän tavan työskennellä. Tämä koskee myös taloudellisia seikkoja. Kirjoittaminen ei ole palkkatyötä, jossa työnantajan velvollisuutena on huolehtia työntekijän säällisistä olosuhteista. Kirjailija järjestää ne itse itselleen, olosuhteiden järjestäminen ei ole kenenkään muun vastuulla. Osuuskunta on yksi vaihtoehto näiden mahdollisuuksien järjestämiseen. Osuuskunnan jäsenet voivat olla työttömiä, opiskelijoita, itsensä työllistäviä ammattilaisia tai työskennellä kokoaikaisesti jollakin aivan muulla alalla.

Kun perustimme osuuskuntaa, ideana oli taata tulo työstä tekijänoikeuksien haltijoille eli kirjailijoille ja kääntäjille. Kustannustoiminnan teemme käytännössä talkootyönä. Mitä viivan alle jää, se jaetaan vuoden lopuksi. Yleensä jää aika vähän.

Syy miksi olen mukana osuustoiminnassa on myös syy siihen, miksi en toimi yksityisyrittäjänä kirjallisuuden alalla. Tai oikeastaan syitä on kolme: väärä ala, väärä aika, väärä ihminen. Yhdistämällä voimat saamme paremman lopputuloksen. Yhdessä saamme yksinkertaisesti enemmän: isompia painoksia, kauniimpia kansia, paksumpia kirjoja.

Osuustoiminta on myös vastakulttuuria. Tänä vuonna olen mukana toimittamassa englanninkielistä suomalaisten novellien antologiaa ja ensi vuonna tavoitteenani on julkaista omien novellieni kokoelma. Luomme vaihtoehtoista tarjontaa valtavirran rinnalle. Näitä kirjoja ei olisi ilman meitä.

Arki

Osuustoiminnassa antoisinta on kirjan prosessin seuraaminen alusta loppuun. Kirjoittaminen on kivaa, mutta niin on myös porukalla ideoiminen, palautteen saaminen, toimittajan tai toimittajien kanssa työskentely. Ulkoasun rakentumisen eri vaiheiden ihastelu. Kirjapainon, kirjavälityksen ja vähittäismyynnin ammattilaisten kanssa toimiminen. Ja ennen kaikkea tapahtumissa käyminen, lukijoiden, kirjoittavien ihmisten ja ammattilaisten tapaaminen.

Osuustoiminta on myös ennen kaikkea lihas- ja jalkatyötä. Se on pahvilaatikoita, kuittien tulostamista, kirjoitusviikonloppuja, yhdessä tekemistä.

Normipäivä 1:

8:22-8:58 kollegan esikoisromaanin taiton korjaus
9:12-9:29 palkanmaksu
9:36-10.01 taiton korjaus
10:34-10.45 toisen kollegan teoksen esittelytekstin kokoaminen
10.45-11.20 taiton korjaus
11.28-11.34 toisen teoksen esittelytekstin lähetys
11.39-11.50 taiton korjaus
- pitkä lounas kolmannen kollegan kanssa
14.46-16.05 taiton korjaus ja lähetys

Normipäivä Osuuskummassa. Kuva: Outi Puhakka

Esimerkki on peräisin työaikaseurannasta, jonka kollegan kehotuksesta aloitin, mutta jaksoin tasan yhden päivän. Esimerkkipäivänä tarkistin osuuskuntakollegan esikoisromaanin taiton. Kahta samanlaista päivää ei tietenkään ole. Osuuskunnassa työ on vastavuoroista, sinä luet minun tekstini ja minä luen sinun.

Osuuskunnan kirjailijalta katoaa väistämättä tietty viattomuus omaan alaansa nähden. Kultaiset suomut putoavat taiteilijan silmiltä, kun hän pääsee laskemaan katteita kirjoille ja pähkäilemään, mihin nämäkin myydään.

Osuuskuntakustantamon kirjailijana saa tehdä juuri sitä mitä on aina halunnut. Lisäksi pääsee tekemään sitä, mitä ei halunnut. Pääsee tutustumaan arvonlisäverokantojen, varastopoistojen ja laskutuksen kiehtovaan maailmaan! Monena saa olla, ja se on parasta. Kirjailija saa lopulta vain istua koneen ääressä naputtelemassa. Se on pidemmän päälle tylsää.

Sosiaalisuus

Eikö meille tule riitaa, kun on monta kukkoa tunkiolla? No tulee, mutta vähemmän kuin luulisi. Nimittäin kun on kerran käärinyt hihat, on vaikeaa olla suuri taiteilija tai hemmoteltu prinsessa. Tällä on myös huonot puolensa, kirjailijan on tunnettava oma arvonsa. Mutta kirjallisuuden kentällä on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta (ja tästä valittavia kirjailijoita), että pyrin keskittymään asioihin, joihin voin vaikuttaa. En halua olla kuningatar. Kuningattaren kanssa kuvaan ei mahdu ketään muuta.

Nykyaikainen osuustoiminta ei edellytä, että toimijat sijaitsisivat maantieteellisesti samassa paikassa. Osuuskummalla on jäseniä joka puolella Suomea ja muutama myös ulkomailla. Käytännön asiat hoidetaan verkon ylitse. Kaikkia aktiivejamme en ole edes tavannut elävässä elämässä.

Siinä missä yhdistystoiminta myös osuustoiminta nousee yhteisön tarpeista palvelemaan niitä. Osuuskuntalainen ei työskentele vain itselleen vaan yhteiseksi hyväksi. Kehitymme ja kasvamme yhdessä. Mikä sen hedelmällisempi kasvualusta taiteen tekemiselle?


Yhdessä. Kuva: Outi Puhakka

Sellaista. Seuraava osa käsitteleekin sitten kirjamyyntiä.

Friday, May 12, 2017

Pöydän toisella puolella I

Olen monta kertaa halunnut blogata pienkustantamisesta, mutta otsikko on täysin riittämätön kattamaan sitä kirjoa, josta kirjailijan, journalistin, osuuskunnan jäsenen, kirjoittajaohjaajan ja fandomin jäsenen elämäntapa muodostuu. ”Pöydän toisella puolella” kattaa nämä alueet jokseenkin kaikki. Alueita yhdistää se, että siinä ollaan vastakkaisella puolella sitä pöytää, jonka ääreen kirjailija mielikuvissa sijoitetaan.

Toimittajana haastattelen kirjailijoita, kustannustoimittajana toimitan muiden tekstejä, tapahtumissa ja coneissa istun niin yleisössä kuin paneeleissakin, kirjoittajakoulutuksessa olen se ohjaaja, en vain omaan taiteeseensa keskittyvä kirjoittaja. Yhden työpäivän aikana roolit voivat vaihdella monta kertaa. Koska roolit ovat limittäisiä, en edes yritä erotella niitä toisistaan. Ainoastaan journalismiin minulla on muodollinen koulutus, kaiken muun olen opetellut työn ohessa.

Riku Korhosen kanssa Roosalupilla tammikuussa. Kuva: Hannu Peltonen

Kollega Juha-Pekka Koskinen kirjoitti blogissaan vastikään, ettei tiedä mitä se myyttinen, kotona uurastava kirjailija tekee: ”Kollegat, nuo pirulaiset, ovat kaikki erilaisia, joten paha on yleistää.” JP Koskinen on tuottelias ja nopea kirjailija, minä taas olen helvetin hidas. Siitäkin syystä teen tätä kaikkea muuta. (Omaa kirjailijan päiväänsä on muuten avannut myös Anneli Kanto).

Tänä keväänä olen ohjannut kirjoittajaryhmiä muun muassa työväenopistossa, kesäyliopistossa ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssilla. Lehtijuttuja en ole ehtinyt kirjoittaa, mutta olen haastatellut kirjailijavieraita Tampereen proosaklubilla.

Aika

Virolaisten runoilijoiden teksteistä suomennettiin viime vuosikymmenellä antologia, jolla oli mainio nimi Ajattelen koko ajan rahaa. Minä ajattelen koko ajan aikaa, sitä on liian vähän, se juoksee silmien edestä ja sormien läpi ja loppuu kunkin päivän osalta aivan liian pian. Tällä hetkellä en joudu laskemaan niin visusti joka penniä, mutta joudun budjetoimaan aikani ja voimavarani tarkasti.

Olen 35-vuotias, eikä minulla ole koskaan ollut vakituista työpaikkaa. Valmistuin media-alalle viime vuosikymmenen puolivälissä, jolloin mediatalot alkoivat irtisanoa porukkaa. Olen ollut freelancer lähes koko työurani. Tuntuu, että koko ajan pitää työskennellä entistä kovemmin, jotta saisi edes nykyisen työtilanteensa pidettyä, saati kohennettua sitä. Koko ajan on uutta opittavaa. Vasta viimeaikoina olen tajunnut esimerkiksi jälkihoidon merkityksen, eli suhde asiakkaaseen ei katkea, kun viimeinen työ on saatu päätökseen, vaan yhteydenpidon pitäisi jatkua jollakin tavalla, jos haluaa lisätöitä.

Archipelaconissa Maarianhaminassa 2015 ruotsalaisten kirjailijoiden Kristina Hårdin ja Karin Tidbeckin kanssa. Kuva: Juri Timonen

Minulla ei ole vapaa-aikaa. Kirjoitan tai toimitan aamulla ja luen, lähetän sähköposteja ja hoidan muutenkin juoksevia asioita illalla. Lomat vietetään niin, että lapsi tulee mukaan työmatkoille. Toukokuussa hän pääsee Uppsalaan kielikylpyyn pelaamaan kännykällä, kun vanhemmat ovat scifi-tapahtumassa esiintymässä. Kesänvietto mökillä on vuoden tärkeä työlohko, silloin kirjoitetaan saunakamarissa, kun ei ole opetusta tai muita keikkoja.

Palkaton työ on myös työtä. Pitäisi kirjoittaa blogiin ja päivittää sosiaalisen median tilejä. Osuustoiminnalla pyrimme kasvattamaan arvoa omalle yrityksellemme juurikaan nostamatta siitä itsellemme palkkaa. Marginaalisen kirjallisuudenlajin kuten spefinovellin kustantamiseksi osuuskuntamalli puolestaan on välttämätön, kun kaupallinen kustantaja ei yleensä näin pienen yleisön kirjallisuuteen tartu.

Elämä

Työn ja vapaa-ajan sekoittuminen on tietysti ammatinvalintakysymys, mutta välillä törmään teollisen työn yhteiskunnan rajoituksiin ja asenteisiin. Illat ja viikonloput meillä jompi kumpi vanhemmista on usein opettamassa tai kokouksessa, eli se ei ole mitään perheaikaa. Omat ja lapsen harrastukset ja esimerkiksi vanhempainillat jäävät tämän vuoksi helposti väliin, ei auta, vaikka meillä päivällä olisi teoriassa paremmin aikaa kuin normaaliyhteiskunnan työssäkäyvillä vanhemmilla. Joka kerta hävettää, kun pyydämme lapselle lupaa olla ylimääräinen päivä poissa koulusta vanhempien pitkän viikonloppumatkan takia. Meillä ei ole kotikaupungissamme verkostoja tai sukulaisia, jotka voisivat lähettää lapsen kouluun ja olla iltapäivällä kotona tiukassa tilanteessa.

Vapaata freelancerin päivärytmiä ei ole, sillä lapsen koulu alkaa joka päivä kahdeksalta. Toisaalta pikkukoululainen ei joudu viettämään iltapäiviään yksin, koska yleensä aina vähintään toinen vanhemmista on kotona, toisaalta työpäivä helposti katkeaa, kun lapsi tulee koulusta kotiin.

Taannoin hain alennusta lapsen päivähoitomaksuihin, kun perheen tulot putosivat toisenkin vanhemmat jäätyä freelanceriksi. Kokosin apurahapäätökset, niukat palkkanauhat ja muut tositteet kuoreen ja postitin suunnittelijalle. Päätöksen saamiseen kesti melkein vuosi, tosin onneksi laskua ei pätkähtänyt tuolta ajalta yhtäkkiä maksettavaksi. Työvoimaviranomaisten kanssa en ole edes yrittänyt asioida sitten vuoden 1999.

Markkinointi

Oman lohkonsa ajasta haukkaa markkinointi. Tämä on se asia, jota yritän koko ajan juosta kiinni, mutta joka koko ajan karkaa. Markkinoinnin ja myynnin alkeellisuus on usein meikäläisten kulttuurialan osaajien ongelma. Kirjailijat kyllä kiltisti perustavat some-tilejä ja osallistuvat tapahtumiin, mutta ajattelutapa useinkin on, että se nyt menee siinä sivussa. Mutta jos kirjailijan pitäisi elättää itsensä käytännössä yrittäjänä, ei voi olettaa, että markkinointi siinä sivussa vain "hoituu".

Tätä asiaa ei voi korostaa liiaksi. Varsinkin jos on uusi alalla, ei ole niin kuuluisa kirjailija että naistenlehdistä varsinaisesti soiteltaisiin, eivätkä toimivat verkostot esimerkiksi keikkojen saamiseksi ole vielä syntyneet, vapaa kirjoittaja joutuu markkinoimaan itseään. Markkinointia ei voi tehdä kaiken muun ”päälle”, vaan sille on osoitettava oma aikansa ja paikkansa. Kyllä, tämä tarkoittaa, että jotakin muuta jää tekemättä.

Osuukumman mainosvideon kuvauksissa. Kuva: Hannu Peltonen

Olen oppinut hyväksymään sen, että markkinointiin käytetty aika on pois kirjoittamisesta: jalkatyö kirjakaupoissa (kirjailijavieraille ei yleensä makseta), seminaareihin ja ilmaistapahtumiin osallistuminen, yhteydenpito esimerkiksi eri koulutusten järjestäjiin, juttujen kaupitteleminen julkaisuihin, nettisivujen näpertäminen tms. vievät tuhottomasti aikaa. Viime kädessä hakemusten tekeminen on myös markkinointia jollekin, apurahan myöntäjille.

Mutta leipää ei tule pöytään vasta siitä, että on kirjoittanut hienoja kirjoja tai on todella hyvä asiantuntija, vaan jonkun pitää ensin tulla tietoiseksi kahdesta edellä mainitusta seikasta. Freelancerina työskentely ei tarkoita sitä, että saa tehdä mitä haluaa, vaan siinä joutuu tekemään uhrauksia myös tylsempien asioiden eteen. Viikottainen joogatunti tai keramiikkakerho jää väliin, tai HBO:n sarjan uusi jakso. Se on valitettavaa.

Minäkään en osaa tai muista tai tajua kertoa tekemisistäni aina edes silloin, kun siitä olisi välitöntä hyötyä. Mutta markkinointiin voi yrittää kehittää myös positiivisen asenteen. Ajatella, että olkoonkin, että Suomessa on perinteisesti ollut paheksuttavaa nostaa omaa häntäänsä. Ollaan me ylpeitä tekemisistämme ja kerrotaan, missä mennään. Mallia tarjoavat vaikkapa amerikkalaiset kollegat.

Jos ei alkuvaiheessa ei pysty panostamaan verkostojen luomiseen, voi olla hyvä ratkaisu kokeilla ensin siipiään päivätyön ohella. Myös työttömyyspäivärahan lisäksi saa nykyään tienata sen 300 euroa kuussa ennen kuin se vaikuttaa tukiin. Tämä voi riittää siihen, että saa freelancer-hankkeensa vauhtiin, ainakin vähäksi aikaa. Keljuin tilanne on niillä, joita karenssi uhkaa, he joutuvat seulan tiukimman soveltamisen mukaan periaatteessa kirjoittamaan salaa.

Lopuksi:

Tavattoman onnellinen olen, jos satun jostain saamaan apurahaa. Apuraha merkitsee minulle mahdollisuutta keskittyä edes lyhyiksi jaksoiksi kirjoittamaan ilman tätä kaikkea muuta. Apurahat ovat monille kirjailijoille myös työn ensisijainen edellytys.

Tässäpä tämä ensimmäinen osa. Seuraavaksi kirjoitan osuustoiminnasta.