Wednesday, February 21, 2018

30 päivää, 30 naisohjaajaa (osa 1)

Olen viime aikoina katsonut paljon elokuvia. Asetin nimittäin itselleni haasteen.

Facebook-uutisvirtani on #metoo-kampanjan ansiosta ollut täynnä kauhistelua siitä, miten hirveitä ihmisiä jotkut vanhat ohjaajagubbet ovat (tai ovat olleet) ja miten heidän elokuviaan ei voi enää katsoa. Uhosin jossain, että voisimme siirtyä nostamaan esiin muita tekijöitä, vaikka sitten niitä naisohjaajia, sen sijaan että nostetaan aina kymmenen vuoden välein uusi metakka Roman Polanskista tai Woody Allenista. Kuka tahansa pystyy jakamaan "Roman Polanski lapsenraiskaaja" -jutun Facebook-seinällään, mutta harvempi osaa luetella viittä naisohjaajaa, joka olisi tehnyt enemmän kuin kolme elokuvaa.

Heitäkin on, ja he tekevät koko ajan lisää elokuvia.

Päätin päivittää Facebook-seinälleni kolmenkymmenen päivän aikana joka päivä jostakin naisohjaajan elokuvasta. Listalla on elokuvia eri vuosikymmeniltä, on klassikkoja ja viihdepläjäyksiä, Hollywoodia ja eurooppalaista elokuvaa, sekalaisessa järjestyksessä. Varsinkin listan alkupää painottuu uudempiin elokuviin, koska ne olen saanut nopeammin käsiini. Kaverini Facebookissa kommentoivat ahkerasti, mikä oli mukavaa. Panen elokuvaesittelyt myös tänne blogiin, niin muutkin voivat nähdä ne.

Alun perin ainoa kriteeri oli, että ohjaaja on nainen, ja se että joka 6. nimi on kotimainen tekijä. Näin listan puolivälissä kriteerit ovat vähän tarkentuneet: elokuvien pitäisi olla sellaisia, että ne ovat olleet Suomessa levityksessä jossain muodossa, ja elokuvan pitää olla ammattilaisten tekemä (amatöörinäyttelijöitä saa olla). Lähes kaikki on eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista elokuvaa (esim. Intiassa ja Japanissa on omat elokuvaperinteensä, joihin en puutu).

Jos on kumma, jos ei ala löytyä muuta katsottavaa kuin Manhattan.

En usko boikotteihin taiteessa, tuntuu, että niiden vaatijat eivät ole kiinnostuneita elokuvista. Mutta "positiiviseen boikottiin" tai suosimiseen uskon. Toistan vielä, että elokuvat eivät ole missään järjestyksessä, niiden ei ole tarkoitus olla ”lajivalioita” eivätkä edusta edes välttämättä omaa (sinänsä pistämätöntä) elokuvamakuani. Ainoa tarkoitus on muistuttaa, että naisia on elokuva-alalla, myös ohjaajina, ja paljon.

Minusta #metoo on suunnilleen parasta ikinä ja elokuvataiteelle loistava tilaisuus tuulettaa kaanonia. Unelmoin maailmasta, jossa minun ei tarvitse katsoa yhtään Lars von Trierin elokuvaa eikä selitellä, miksi en pidä niistä. Tosiasiassa yksikään ohjaaja milloinkaan ei ole tehnyt täysin ohittamatonta elokuvaa, jonka kaikkien olisi pitänyt nähdä.

Elokuvat 1–15

1. Ildikó Enyed: Kosketuksissa (2017)

Ajatuksia herättävä unkarilainen elokuva kahdesta teurastamon työntekijästä, jotka huomaavat näkevänsä öisin yhteistä unta. Hyvin symbolinen elokuva, osa symboliikasta meni minulta ohi, mutta unkarilainen yleisö on tottuneempi katsomaan tuollaista kerrontaa, jossa kaikki ei ole sitä miltä päällepäin näyttää. Rakkaustarina teki minuun erittäin suuren vaikutuksen. Elokuvaa ei voi suositella varauksitta ihan kaikille, siinä on sisältöä, joka ei sovi herkille katsojille. Kun olin katsomassa tämän tammikuussa, kaksi ihmistä lähti kesken näytöksen pois.

Elokuva voitti Berliinin filmifestivaalin pääpalkinnon Kultaisen karhun.

http://www.imdb.com/title/tt5607714/?ref_=nv_sr_1

2. Anne Fontaine: Viattomat (2016)

Toinen maailmansota on päättynyt, Neuvostoliitto on miehittänyt Puolan. Punainen risti pelastaa liittoutuneiden sotilaita sairaalassa. Naislääkäri saa läheisestä nunnaluostarista avunpyynnön: sodan jalkoihin jääneistä nunnista ja noviiseista iso joukko on raskaana. Agata Kulesza, joka oli aivan loistava Ida-elokuvassa (2013), tekee hyytävän roolin luostarin abbedissana.

Anne Fontainen edellinen Suomessa levityksessä ollut elokuva oli Coco ennen Chanelia (2009).

http://www.imdb.com/title/tt4370784/?ref_=nv_sr_1

3. Gillian Armstrong: Pikku naisia (1994)

Tämä elokuva on sieltä listan kaupallisemmasta päästä, klassikkofilmi ysäriltä. Elokuva perustuu Louisa Mary Alcottin tyttökirjaklassikkon Pikku naisia. Se on täynnä aikansa kovimpia tähtinäyttelijöitä, mm. suloinen Kirsten Dunst perheen nuorimpana tyttärenä Amyna.

Eletään sisällissodan vuosia. Keskiluokkainen perhe on pudonnut sosiaalisesta asemastaan ja äiti yrittää tulla toimeen neljän tyttärensä kanssa miten parhaiten taitaa. Isä on sodassa. Tyttöjen - Megin, Jon, Bethin ja Amyn - aseman tekee ongelmalliseksi se, että ”hyvän perheen” köyhille tyttärille on hyvin vähän vaihtoehtoja ammatin tai kutsumuksen suhteen. Sitten kitkutellaan kotiopettajina ja seuraneiteinä ja lähetellään novelleja lukemistolehtiin.

Kirjallista elokuvaa vaivaa ajoittain jäykkä dialogi, johon on ahdettu mahdollisimman paljon asiaa. Ohjauksesta tekee kuitenkin viehättävän se, että kaikki elokuvan henkilöt tekevät koko ajan jotakin käsillään: ompelevat, viikkaavat, pakkaavat, soittavat, kirjoittavat, leipovat, laittavat ruokaa jne. Katsokaa vaikka. Epookki on rakennettu huolella ja säästelemättä.

Elokuva oli ehdolla kolmen Oscar-palkinnon saajaksi, mm. parhaan naispääosan palkinnolle, eli Winona Ryder.

http://www.imdb.com/title/tt0110367/?ref_=nv_sr_1

4. Kathryn Bigelov: The Hurt Locker (2008)

Sotaelokuva, kertoo amerikkalaisesta pomminpurkuryhmästä Irakissa. Alkaa toiminnalla ja jännitys on hyvin rakennettu alusta loppuun saakka. Jeremy Renner on tässä pääosassa sekopäisenä pomminpurkajana, tunnetaan nyttemmin supersankari Hawkeyena.

Sotaelokuvissa on usein melskettä ja pauhaavaa musiikkia, mutta tämä sota on hiljainen. Bagdadin autioilla kaduilla on hiljaista, sotilaidenkaan ei parane metelöidä kun tunkeutuvat rakennuksiin tai väijyvät tarkka-ampujaa aavikolla. En osaa sanoa, onko tämä nyt sitten ”erilainen” sotaelokuva, mutta ainakin päähenkilö tuntuu psykologisesti uskottavalta.

Elokuva voitti kuusi Oscar-palkintoa, muun muassa parhaan elokuvan, -ohjauksen ja -käsikirjoituksen palkinnot. Kathryn Bigelov on toistaiseksi ainoa naisohjaaja, jolle tämä kunnia on myönnetty, ehkä nyt kymmenen vuotta myöhemmin olisi jälleen naisehdokkaan (Greta Gerwig) vuoro?

http://www.imdb.com/title/tt0887912/?ref_=nv_sr_1

5. Jane Campion: Piano (1993)

Tässä elokuvassa kaikki osui kohdalleen. Kuvaaja, käsikirjoitus, näyttelijävalinnat, musiikki, ohjaus. Nuoruuden lempielokuvia, joka oli ilo katsoa taas pitkän ajan jälkeen. Jane Campion ei saanut Oscaria ohjauksesta, mutta käsikirjoituksesta kyllä, samoin Holly Hunter ja Anna Paquin pää- ja sivuosista.

Jane Campion on uusiseelantilainen ohjaaja, jonka edellinen Suomessa levityksessä ollut elokuva oli Keats-elokuva Yön kirkas tähti (2009). Pidin kyllä siitäkin. Piano voitti ensimmäisenä naisen ohjaamana elokuvana Cannesin elokuvajuhlien tärkeimmän palkinnon Kultaisen palmun.

http://www.imdb.com/title/tt0107822/?ref_=nv_sr_1

6. Selma Vilhunen: Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2012)

En ehtinyt katsoa tätä haastetta varten Tyttö nimeltä Varpua (2016), mutta tämän lyhytelokuvan ehdin katsoa. Selma Vilhunen on ainoa suomalainen naisohjaaja, joka on ollut Oscar-ehdokkaana. Tunnetaan myös dokumentista Hobbyhorse revolution (2017). Plus: Meillä on kotona täsmälleen tuon näköistä.

http://www.imdb.com/title/tt2256646/?ref_=nm_flmg_dr_8

7. Ava DuVernay: 13. lisäys (2016)

Dokumenttielokuva käsittelee Yhdysvaltain vankilabisnestä ja mustaihoisten miesten kriminalisointia eri vuosikymmeninä. Yhdysvalloissa on suhteessa enemmän väestöä vankilassa kuin missään muussa maailman maassa. Vangit menettävät myös osin kansalaisoikeutensa, kuten äänioikeuden. Dokumentti pureutuu järjestelmän syihin, jotka ulottuvat sisällissotaan saakka. Nimi 13. lisäys viittaa Yhdysvaltain perustuslakiin, jossa todetaan kaikkien kansalaisten olevan vapaita, paitsi jos heidät on tuomittu rikoksesta. Usein tuomitsemisen (tai oikeastaan ilman tuomiota vangitsemisen) syyksi riittää ihonväri.

Ohjaaja tunnetaan myös historiallisesta elokuvasta Selma (2014). 13. lisäys pyörii parhaillaan Netlflixissä.

http://www.imdb.com/title/tt5895028/

8. Agnieszka Holland: Europa Europa (1990)

Elokuva on tositapahtumiin perustuva veijaritarina Samuel-pojasta, joka syntyy juutalaiseen perheeseen. Hän joutuu toisen maailmansodan melskeissä puolalaiseen orpokotiin ja kasvaa kunnon komsomol-nuoreksi, sitten Hitler-Stalin-paktin purkautuessa olosuhteiden pakosta Saksan Wehrmachtiin. Samuel ei todellakaan ole mikään oman elämänsä sankari, vaan veijaritarinan sääntöjen mukaisesti tilanteet muuttuvat uskomattoman sattuman johdosta kerta toisensa jälkeen. Uskomattomin sattuma vie hänet, juutalaispojan, Hitler Jugendin eliittikoulun oppilaaksi. Raskaasta aiheestaan huolimatta elokuva ei ole erityisen synkkä, vaan ilon pilkahduksiakin löytyy, jopa romanttiikkaa (intohimon kohteena nuori Julie Delpy).

Europa Europa voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Golden Globen vuonna 1992.

http://www.imdb.com/title/tt0099776/

9. Patty Jenkins: Wonder Woman (2017)

Marvel-universumiin sijoittuvat supersankarileffat ovat olleet viime vuosien suurimpia kassamagneetteja. Niitä on jopa sanottu elokuvateollisuuden pelastukseksi, koska ne ovat houkutelleet katsojat takaisin elokuvasaleihin Netflixin ja pienen ruudun ääreltä. Patty Jenkins ohjasi puolestaan tämän DC:n supersankarihahmoon perustuvan elokuvan, joka kertoo siitä, miten amatsoniprinsessa Dianasta tuli supersankari Ihmenainen. Elokuvassa on ei-ehkä-yllättäen sarjakuvamaista toimintaa ja kauniita päähenkilöitä.

http://www.imdb.com/title/tt0451279/?ref_=nv_sr_1

10. Chris Buck ja Jennifer Lee: Frozen – Huurteinen seikkailu (2013)

Vuorossa on animaatio! Frozen on epäilemättä kulttuurisesti viime vuosien vaikutusvaltaisimpia elokuvia. En tiedä, aavistiko Disney alunperin osuneensa kultasuoneen, kun se julkaisi Lumikuningatar-mukaelmansa vuonna 2013. Olkoonkin, että Disney tätä nykyä on enemmän erilaisten lisenssien hallinnointiin keskittyvä yhtiö kuin elokuvastudio. Elokuva voitti kaksi Oscaria ja sai päiväkotien lapset pukeutumaan Elsaksi jokaisessa mahdollisessa tilanteessa vuosiksi eteenpäin.

Noin tarinan puolesta Frozen on lopulta aika sekava, sisarusrakkaudesta on kysymys ja miehistä lähinnä mahdollistajina tai vastustajina. Ensimmäinen näytös on timmimpää tavaraa kuin loput ja laulutkin ovat parempia. Elokuvan päähenkilö on virallisesti pikkusisko Anna, mutta pikkutyttöjen idoli on tietysti Elsa, jolla on supervoimia. Ehkä tämä on elokuvan suosion salaisuus, yhden Disney-prinsessan sijaan heitä on kaksi.

En itse asiassa ymmärrä, miksi juuri tämä elokuva on niin suosittu. Toiminnallisia sankarittaria on Disneyllä ollut ennen tätäkin, esimerkiksi elokuvassa Tangled – Kaksin karkuteillä. Mutta Frozen on tuottanut maailmanlaajuisesti yli miljardi dollaria ja sen arvellaan olevan kaikkien aikojen 10. eniten lipputuloja tuonut elokuva. Jennifer Lee vastasi myös elokuvan käsikirjoituksesta. Hän on kertonut ihailleensa nuorempana film noir -elokuvien sankarittaria, sillä näissä elokuvissa naispäähenkilön oli lupa olla monimutkainen ja hieman paha.

http://www.imdb.com/title/tt2294629/?ref_=nv_sr_1

11. Tom Tykwer, Lana Wachowski, Lilly Wachowski (nimellä Andy Wachowski): Pilvikartasto (2012)

Tämä filmi floppasi teattereissa, mutta pidin tästä. Katsoin tämän vasta nyt. Tykkäsin, miten eri tarinalinjat vaihtelivat eri aikoina ja lomittuvat yhteen. Näyttelijät olivat hyviä ja vähän erilaisissa rooleissa kuin yleensä. Romanttinenkin tämä oli. Iski myös halu lukea David Mitchellin kirjoja.

Wachowskin sisarukset tunnetaan mm. Matrix-elokuvista.

http://www.imdb.com/title/tt1371111/?ref_=nv_sr_1

12. Pirjo Honkasalo: Tulennielijä (1998)

Näin tämän elokuvan tuoreeltaan ysärillä, pidin siitä silloin ja pidin siitä nyt, kun katsoin uudestaan. Elokuva on varsinainen perheyritys, käsikirjoitus on Pirkko Saision ja nuorena Irenena esiintyy Elsa Saisio. Elokuvassa on mustavalkoisena kuvattu kehyskertomus, jossa entinen sirkustaiteilija kulkee Kallion kaduilla. Varsinaisessa kertomuksessa kaksostytöt Irina ja Helena kulkevat pitkän tien orpokodista sirkuksen kautta omaan minuuteen. Vaikuttavin henkilöhahmo on kuitenkin Tiina Weckströmin esittämä äiti.

Elokuvassa kiinnitti huomiota voimakkaasti käytetty musiikki, joka on Richard Einhornin käsialaa.

http://www.imdb.com/title/tt0120872/?ref_=nv_sr_1

13. Sally Potter: Orlando (1992)

Upeasti puvustettu ja lavastettu elokuva, jossa englantilainen Orlando-nuorukainen saa kuningatar Elisabeth I:lta tehtävän: älä koskaan vanhene. Orlando tottelee, elää neljäsataa vuotta ja huomaa vuosisatojen kuluessa muun muassa sukupuolensa muuttuneen miehestä naiseksi. Kuten pääosanesittäjänsä Tilda Swinton, ajaton elokuva on vanhentunut vain vähän. Päähenkilö puhuttelee välillä kameraa ja rikkoo hauskasti illuusiota. Eniten pidin jaksosta, jossa Orlando tutustuu suureen runoilijaan ja pyytää tältä palautetta omista teksteistään. Elokuva perustuu Virginia Woolfin samannimiseen romaaniin.

http://www.imdb.com/title/tt0107756/?ref_=nv_sr_3

14. Catherine Breillat: Barbe bleue (2009)

Rikoin sääntöäni sen verran, että valitsin ranskalaiselta Catherine Breillatilta elokuvan, jota ei ole varsinaisesti julkaistu Suomessa. Tämä nokkela pieni elokuva löytyi kuitenkin meiltä hyllystä. Jos haluaa tutustua ohjaajan tuotantoon noin muuten, voi katsoa Romance X:n tai Sisarelleni.

Barbe bleue eli Siniparta on ylipäätään lempitarinoitani. Breillat on lisännyt siihen oman kierteensä, ei niin kovin yllättäen. Karismaattinen Lola Créton esittää ritari Siniparran nuorta morsianta, joka näkee avioliitossa tilaisuuden rikastua ja kostaa luostarikoulun abbedissalle, joka on kohdellut häntä ja hänen sisartaan kaltoin.

Siniparta antaa morsiamelle kaikki avaimet linnan eri huoneisiin, mutta kieltää avaamasta ”sitä yhtä ovea” – jonka takaa löytyvät tietysti ritarin edelliset, murhatut vaimot. Ei varsinainen spoileri, koska kaikki tietävät tarinan, vain lopetuksesta on erilaisia versioita. Niin tässäkin elokuvassa. Opetus on, että tieto ei tapa, pelko tappaa. Näistä aineksista olisi saanut isommankin elokuvan. Barbe bleue on pienellä budjetilla televisiolle kuvattu ja vain 78 minuutin mittainen. Toisaalta katsojan mielikuvitus voi täydentää loput.

http://www.imdb.com/title/tt1355623/?ref_=nm_flmg_wr_3

15. Lina Wertmüller: Rakkautta ja anarkiaa (1972)

Tämän filmin kanssa kävi ohraisesti: se tuli syksyllä Teemalta, mutta nauhoitus oli mennyt pieleen. Sitä ei ole saatavilla maakuntakirjastosta, ja katseluaika Yle Areenasta on jo loppunut. Päivitän elokuvasta siitä huolimatta. Olen nähnyt sen viimeksi teininä ja se teki erittäin suuren vaikutuksen. En tiedä itse asiassa ketään, joka olisi nähnyt tämän elokuvan eikä olisi tykännyt siitä.

Elokuvassa ujo anarkisti piilottelee bordellissa aikeissaan salamurhata Mussolini. Muita henkilöitä ovat hänen "serkkunsa", vallankumouksellinen Salomè-prostituoitu (joka siis piilottelee häntä) sekä rakkauden kohde Tripolina. Ilotalokohtaus, jossa naiset esittelevät sulojaan, on taatusti mieleenpainuva! Elokuva on antanut nimensä helsinkiläiselle R&A-elokuvafestivaalille.

Italialainen elokuvaohjaaja Lina Wertmüller (s. 1928) oli ensimmäinen nainen, joka oli Oscar-ehdokkaana ohjauksestaan, elokuvasta Mies joka osti elämänsä (1975). Hän on myös käsikirjoittaja (mm. Fransiskus Assisilaisen elämästä kertova Veli Aurinko, Sisar Kuu 1972) ja tehnyt elokuvia ihan viime vuosiin saakka.

http://www.imdb.com/title/tt0070061/?ref_=nm_flmg_dr_25

Siinäpä tämä ensimmäinen puolikas. Päivitän seuraavat elokuvat blogiini varmaan viisi leffaa kerrallaan, katsotaan nyt.

Sunday, January 28, 2018

Kadonnutta päähenkilöä etsimässä

En yleensä katso toimintaelokuvia, paitsi supersankarielokuvia. Tähän on syynsä, joihin palaan tuonnempana. Kun perhe lähti toisaalle (lapsi kaverilleen ja puoliso Työväen näyttämöpäiville Mikkeliin), oli aikaa työnteon lomassa syventyä henkisiin harrastuksiin eli katsomaan kaikki jo ilmestyneet Bryan Singerin tuottamat X-Men-elokuvat uudelleen. Tällä kertaa minulla oli missio: katsoa kolme elokuvaa laajemman kaaren näkökulmasta ja yrittää keksiä, kuka on elokuvien päähenkilö.

Marvelin Ryhmä X

Kaveri lainasi minulle taannoin monta vuosikertaa suomeksi ilmestyneitä Ryhmä X -sarjakuvia. On ollut hauska seurata piirrosjäljen ja tarinoiden kehittymistä 1980-luvulta 2000-luvulle. Toisin kuin monet ikätoverini, olen lukenut näitä sarjakuvia vasta aikuisena. Niille, jotka eivät sarjaa tunne: Ryhmä X on Marvel-sarjakuvakustantamon jo 1960-luvulla aloittama supersankariryhmä, jossa atomiajan kehittyneet "mutantit" taistelevat erilaisissa skenaarioissa pahiksia, esimerkiksi ihmisiä, pahoja mutantteja ja avaruusolentoja vastaan. Hyvismutantit pitävät päämajanaan Charles Xavierin eli Professori X:n johtamaa lahjakkaiden nuorukaisten koulua, joka on todellisuudessa savuverho hyvismutanttien operaatiolle pahoja voimia vastaan.

Ryhmä X -sarjakuvaa voidaan pitää monessa mielessä edistyksellisenä sarjakuvana. Stan Lee ja Jack Kirby loivat Ryhmä X:n aikana, jolloin kansalaisoikeustaistelu oli tapetilla Yhdysvalloissa. Ryhmään kuului alusta asti sankareita, miehiä ja naisia, jotka edustivat monenlaisia taustoja ja ryhmiä. Sarjakuva on jatkanut edistyksen hengessä uudelle vuosituhannelle.

Koska Ryhmä X on, no, ryhmä, varsinaista päähenkilöä ei ole, joskin lukijoiden suosikki näyttää olevan metallikyntinen tappokone Wolverine (kyllä, "ahma"). Muita supersuosittuja hahmoja ovat Storm eli Ororo Munroe eli afroamerikkalainen nainen, jolla on kyky nostattaa myrsky; Mystique eli Raven Darkholme eli sininen liskomainen nainen, joka pystyy omaksumaan minkä tahansa ulkomuodon, ja Havoc, Kyklooppi, mitä näitä nyt on, loputtomiin erilaisia hahmoja joilla on erilaisia kykyjä. (Oma suosikkini on sarjassa vain hetken vilahtanut Ei-Tyttö, Xavierin koulun oppilas ja telepaattinen mutantti, joka on periaatteessa vain aivot ilmapallossa. Kieli poskessa jos mikä!)

Jokaisella hyvällä supersankarilla pitää olla myös heikkous. Käytännössä voittamattomalla Wolverinella se on traumaattinen menneisyys armeijan tutkimusosaston käsissä ja kenkku luonne. Metalleja hallitseva pahismutantti Erik Magnus Lehnsherr eli Magneto menetti vanhempansa vainoissa, minkä lisäksi hänen mutanttikykynsä "löydettiin" Auschwitzin keskitysleirillä Puolassa. Charles Xavier on luultavasti maapallon voimakkain mutantti, mutta hän liikkuu pyörätuolilla jouduttuaan onnettomuuteen, jonka tarina vähän vaihtelee sarjasta riippuen. Lisäksi hän on kalju!

Itse tarinat rönsyävät, risteävät ja kumoavat toisensa mitä erilaisimmissa jatkumoissa, joita on ilmestynyt erilaisissa sarjoissa eri vuosikymmeninä. Näistä lähtökohdista on ymmärrettävästi vaikea tehdä elokuvaa, jossa olisi selkeä juonikaari ja päähenkilö, jonka tarinaa seurataan. Kun Bryan Singer ohjasi ensimmäisen ison budjetin X-Men-elokuvan vuonna 2000, päätarinaksi valittiin Ryhmä X-joukon taistelu mutanttien ylivaltaa havittelevaa Magnetoa vastaan. Päähenkilöksi vakiintui pitkäksi aikaa tästä eteenpäin Wolverine, kun taas pahoja mutantteja sarjakuvissa johtanut Mystique roolitettiin Magneton seksikkääksi apuriksi.

Ryhmä X -sarjakuvien tarinat ovat aika monipuolisia ja päähenkilöinä on niin naisia kuin miehiäkin. Hollywoodissa pelataan kuitenkin varman päälle. Näin se menee, supersankarielokuvia tehdään 12-vuotiaille pojille. Vaikka naisetkin niitä katsovat, ajatellaan, että heille riittää silmänruoka eli Wolverinen (Hugh Jackman) karisma ja hyvin treenattu keho. Mutta ei juututa tähän nyt vaan mennään eteenpäin.

Bryan Singerin X-Men

Heti ensimmäisiin live action X-Men-elokuviin kiinnitettiin isot näyttelijät, joita scifi- ja fantasiayleisö seuraa mielellään. Hugh Jackmanin uran noste alkoi varsinaisesti vasta Wolverinesta, mutta Magneton roolin näytellyt Ian McKellen ja Professori X:n hahmoa esittänyt Patrick Stewart olivat isoja staroja. Stormia esitti puolestaan Halle Berry ja teini-ikäistä Rogueta Oscar-palkittu Anna Paquin.


Miten olisi erä shakkia? Kuva: 20th Century Fox

Singer ohjasi vielä jatko-osan, X2-elokuvan, kunnes väistyi puikoista (ikävä kyllä, saagan kolmas osa X-Men – Viimeinen kohtaaminen oli kamala floppi).

En nyt voi sanoa, että olisin kasvanut näiden elokuvien parissa, mutta X-Men-elokuvat ovat johdattaneet minut sarjakuvien pariin, ei toisinpäin. Luulen, että sama pätee moniin katsojiin: Hollywood-elokuvalla nyt vain on laajempi yleisö kuin pohjateoksina käytetyillä sarjakuvilla, Hämähäkkimiestä ehkä lukuunottamatta.

Toimintasankari vanhenee nopeasti, ja vastapuolia näytelleet Patrick Stewart ja Ian McKellenkin alkoivat olla jo ikämiessarjaa. Kuten monista muistakin sarjakuvasankareista, X-Menista tehtiin vuonna 2011 uusintaversio X-Men: First Class. Elokuvan tarina sijoittui 1960-luvulle, Professori X:n eli Charles Xavierin ja Magneton eli Erik Lehnsherrin tuttavuuden alkuaikoihin. Päänäyttelijöiksi napattiin vakiintuneet starat, "vakavissa" näytelmäelokuvissakin kunnostautuneet James McAvoy ja Michael Fassbender. Bryan Singer puolestaan siirtyi tuottajan rooliin, reboot-elokuvan ja sen jatko-osat on tuottanut Singerin oma Bad Hat Harry -tuotantoyhtiö.*

Kun alkuperäiset X-Men-elokuvat sijoittuivat geneerisen scifistiseen nykyaikaan, reboot-elokuvien oivallus on ollut tuoda tarinat nostalgisesti eri vuosikymmenille: 1960-, 1970- ja 1980-luvuille. On Kuuban kriisiä, Vietnamin sotaa ja runsaasti populaarikulttuurin viittauksia. Wolverine on pienemmässä roolissa, mikä voi katsojasta riippuen olla hyväkin juttu.

Olen tässä kirjoituksessani moitiskellut, että sarjakuvista elokuvaksi siirretty Ryhmä X on monessakin mielessä typistetty X-Meniksi, miesten tarinoiksi. Mutta kenen tarinan tämä uudelleenkäynnistetty franchise sitten kertoo? Vai kertooko kenenkään?

Vastakohtien vetovoimaa

Kohtuullisen pätevästi voidaan perustella, että uudelleenkäynnistetyt X-Men elokuvat kertovat Charles Xavierin ja Erik Lehnsherrin ystävyyden kehityksestä ja keskinäisestä kamppailusta. Tässä skenaariossa Charles olisi päähenkilö ja Erik olisi antagonisti. Selvimmin tämä tarinakaari on nähtävissä ensimmäisessä elokuvassa First Class. Tästä elokuvasta pidän myös kaikkein eniten. Siinä on ajankuvaan sopivaa kepeyttä kaiken ydinsodan uhkan keskellä. (Myös roisia 60-luvun seksismiä, mutta ymmärryksellä ja itseironialla toteutettuna.) Professoriin ja Magnetoon verrattuna sellaisen supertähden kuin Jennifer Lawrencen näyttelemä Mystique on sivuhahmo.


Sweeter than heaven, hotter then hell. Kuva: 20th Century Fox

Kakkoselokuvassa Days of the Future Past entiset kilpakumppanit yhdistävät voimansa estääkseen kammottavan tulevaisuuden. Tulevaisuuden sota näyttäisi riippuvan Mystiquen moraalisesta valinnasta, jota miespäähenkilöt pyrkivät sitten ohjailemaan lähettämällä tutun karvakaverin Wolverinen menneisyyteen 1970-luvulle. Pätevä käsikirjoitus pelastaa kammottavan alkuasetelman ihan loppumetreillä. Noin muuten elokuva on sekava yhdistelmä uutta ja vanhaa näyttelijäkaartia, muutamia viihdyttäviä toimintakohtauksia ja käsittämätöntä dialogia, kuten professorin Patrick Stewartin ja James McAvoyn suulla laukomia latteuksia.

Kolmannessa elokuvassa X-Men: Apocalypse palataan taas asian ytimeen eli mutanttien yliherruuteen. Paha olento menneisyydestä, En Sabah Nur eli Apocalypse pyrkii hävittämään ihmiset ja nostamaan mutantit kuninkaiksi, ja arvaatte varmaan, mille puolille Magneto ja Professori X asettuvat. Elokuva ei ole niin huono kuin miltä asetelman perusteella kuulostaisi, mutta ei niin kauhean paljon parempikaan.

Yllä luetellun perusteella näyttäisi selvältä, että professoria ja metallintaivuttelijaa tässä seurataan. Molemmilla hahmoilla on traaginen menneisyys. Magneto ei luota keneenkään ihmiseen, eikä oikeastaan edes mutanttitovereihinsa. Charles Xavier puolestaan oli lapsuudessaan rikas mutta henkisesti kaltoinkohdeltu poikanen, joka eli onnettomassa uusperheessä upeassa kartanossa. Kartanosta tehtiin myöhemmin mutanttioppilaiden koulu ja tukikohta.

Vastakohtaisuuksien ristiriitaisuus ja vetovoima toimivat ja tarjoavat motiivin henkilöhahmojen toiminnalle. Charles on lempeä, isällinen, koulunsa rehtori ja nuorten sankarien mentorihahmo. Erik on ailahteleva, synkkä, tuhoava ja intohimoinen. Tarinan heikkoutena on varsinkin viimeisen elokuvassa Apocalypsessa esiintyvä pakkoheterous, jonka seurauksena Charlesilla on kammottavan päälleliimattu ja turha romanssintynkä agentti Moira McTaggertin kanssa. Erik Lehnsherr puolestaan kokee Jobin kohtalon puolalaisena perheenisänä.

Romanssi- ja perhekuvio menevät Apocalypsessa suurinpiirtein niin, että naishahmot joko huokailevat ja vuodattavat kyyneliä miessankarin takia, tai tuhoutuvat tarjotakseen hänelle motiivin toimintaan. Paljon tiiviimmän ja uskottavan käsikirjoituksen olisi saanut sillä, että oltaisiin maltettu jättää Hollywood-kliseet pois ja keskittyä kahden miehen tarinaan, nostaa siinä rinnalla vaikka sitten elokuvassa myös esiintyvien Stormin ja Jean Greyn hahmoja paremmin esiin. Mutta tätä jälkimmäistä onkin sitten oletettavasti luvassa seuraavassa elokuvassa Dark Phoenix.

Käsikirjoittamisen oppikirjoissa päähenkilö on se, joka kokee elokuvassa muutoksen. Elokuvasarja alkaa Charlesin ja Erikin lapsuudesta 1940-luvulta, ja kolmas elokuva myös päättyy Charlesin ja Erikin sananvaihtoon – Mystiquen osoittaessa sanansa yksipuolisesti uudelle koulutettavien saapumiserälle. Koska Magneto ei periaatteessa koskaan täysin hylkää pahoja tapojaan, muutos jää Charlesille, joka suhtautuu nyt realistisemmin mutanttien ja ihmisten yhteiseloon. Sulkeuma on muodollisesti pätevä, mutta epätyydyttävä. Ehkä näin pitää ollakin, kyseessä on kuitenkin sarja, joka jatkuu.

Dark Phoenixin pitäisi tulla ensi-iltaan marraskuussa. Toivotaan parasta, sillä Bryan Singer on kokenut vastoinkäymisiä urallaan. Hän sai potkut Bohemian Rhapsody -elokuvasta, minkä lisäksi häntä syytetään nuoren miehen seksuaalisesta ahdistelusta (ohjaaja-tuottaja on kieltänyt syytökset). Dark Phoenix on IMDB:n mukaan jälkituotantovaiheessa, mutta #metoo-kampanjan nostattamien sinänsä tervetulleiden hyökyaaltojen myötä monen elokuvan prosessit ovat mutkistuneet ja niitä on hyllytetty. Esimerkiksi Harvey Weinsteinin tuottama Edison-elokuva The Current War, jossa näyttelee yksi lemppareistani eli Benedict Cumberbatch, on ollut hyllyllä marraskuusta saakka.

Supersankarin lumo

Miksi katson supersankarielokuvia? Scifinä ne on parhaimmillaankin höpsöjä, toimintaelokuvaan puolestaan en tunne vetoa. Katson supersankarielokuvia mukaansatempaavan tarinan, kiinnostavien henkilöhahmojen ja fantasian lumon takia. Aika harva toimintaelokuva sen sijaan tarjoaa minulle mitään erityisen kiinnostavaa, koska ne on tehty pojille.

En kaipaa scifi-elokuvalta samastumisen kohteita sinänsä. En jaksanut mennä katsomaan edes uutta Star Wars -elokuvaa, vaikka sitä on ylistetty juuri naishahmojensa takia. Kaipaan moniulotteisia henkilöhahmoja, sillä vaikka Wolverine on viihdyttävä, en hänen takiaan katsonut näitä elokuvia uudelleen. Katsoin ne Professori X:n ja Magneton takia. Kiinnostavia naishahmoja on puolestaan sitten niissä sarjakuvissa, ehkä tulevaisuudessa elokuvissakin.

Uudistetut X-Men-elokuvat on tehty mieskatsojalle, mutta ei välttämättä heteromieskatsojalle. Tapa, jolla miespäähenkilöiden välisiä suhteita on käsitelty valkokankaalla, jättää naiskatsojalle ikkunan auki tehdä tulkintoja ja samastua mieshahmoon kohdistuviin ristiriitaisiiin tunteisiin. Monet scifielokuvien naiskatsojat lukevat ja kirjoittavat internetin syövereissä innokkaasti fanifiktiota, jossa miespäähenkilöiden suhde lihallistuu. Tarinat jatkavat omaa elämäänsä katsojan mielessä. En syytä tästä tilanteesta ketään, paitsi ehkä omaa katsojasukupolveani: meillä oli mahdollisuus boikotoida näitä elokuvia, mutta tyydyimme homomiesten rippeisiin.

Sen sijaan nyt elämme kiinnostavia aikoja. Esimerkkinä toimii Netflixin uusi Star Trek: Discovery -sarja. Kun homoseksuaalisuus on avoimesti esillä, se sulkee ikään kuin lopullisesti oven siltä, että heteronaiskatsoja sijoittaa oman halunsa vastanäyttelijan tilalle. Samalla naishahmoja on yhä enemmän ja yhä vahvemmissa rooleissa. Tulevaisuudessa naiskatsojien ei tarvitse tyytyä elokuvan alatekstistä löydettyihin (tai katsojan niihin itse sijoittamiin) vihjeisiin.

X-Men: First Class. 2011
X-Men: Days of The Future Past. 2014
X-Men: Apocalypse. 2016

Hollywoodia ja naisia olen aiemmin käsitellyt tässä kirjoituksessani.
Fanifiktiosta olen kirjoittanut täällä. Sisäoppilaitoksista populaarikulttuurissa olen kirjoittanut täällä.

*Edit: Singer myös ohjasi kaksi jälkimmäistä elokuvaa.

Wednesday, January 24, 2018

Spefikirjoittajan kevät

Sähköpostiini tupsahti viesti, jossa pyydettiin neuvoja aloittelevalle scifi- tai fantasiakirjoittajalle. Kokosin aloituspaketin ja päätin julkaista sen täällä. Mitä tapahtuu scifin ja fantasian kirjoittamisessa juuri nyt?

Tässä muutama vinkki, mistä aloittaa, miten löytää samanhenkistä seuraa ja mihin tekstin voi lopulta lähettää!

MISTÄ APUA KÄSIKIRJOITUKSEN PULMIIN?

Käsikirjoituksen ongelmakohtiin kannattaa pyytää ammattilaisen apua siinä vaiheessa, kun ensimmäinen versio on kertaalleen kirjoitettu, vaikka sitten puutteineenkin. Jos kirjoitusprosessin aikana tulee pulmia, kannattaa kysyä neuvoa alan harrastajien keskustelupalstoilla, esimerkiksi täällä: https://www.risingshadow.fi/forum/leirinuotio.

Ammattilaisen antama ohjaus ja palaute ovat maksullisia. Niiden puoleen suosittelen kääntymään siinä vaiheessa, kun hyöty on suurin. Paras ammattitaito on tällä hetkellä Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:ssa, joka ylläpitää omaa arvostelupalvelua.

Myös Facebookissa toimii kirjoittamiselle omistettuja ryhmiä, joissa keskustelee satunnaisesti ammattilaisiakin.

Viihdyttävän kertomuksen kirjoittamisesta kiinnostuneille suosittelen myös kustantaja Jyrki Pitkän tuoretta artikkelia: http://aavetaajuus.fi/blog/muutamia-huomioita-julkaisukelpoisen-tarinan-kirjoittamisesta.

KIRJOITUSKUTSUJA KEVÄÄLLÄ 2018

Aavetaajuus on tuottamassa Hyborisen ajan antologiaa Conan-faneille. Lisätietoja täällä.

Vaskikirjat julkaisee Praedor-antologian Jaconian faneille ja ottaa vastaan novellitarjouksia 28.2. saakka.

Nova 2018 - palautteellinen scifi- ja fantasiakirjoituskilpailu ottaa vastaan tekstejä 18.3. saakka.

Entä haluatko olla mukana vaikuttamassa siihen, kenelle myönnetään Atorox-palkinto vuonna 2018? Ehdokasnovelleja saa ehdottaa täällä.

TAPAHTUMIA KEVÄÄLLÄ 2018

Erilaiset kirjallisuus- ja muut alan tapahtumat ovat erinomainen keino saada tukea omaan kirjoittamiseen. Tule kuulemaan kirjailijoita ja tapaa samanhenkisiä ihmisiä!

Kauhucon 7.-8.4. Helsingissä

Kummacon 28.-29.4. Oulussa

Popcult Day 12.5. Helsingissä

Huom. Muista myös alan suurin tapahtuma eli Finncon 14.-15.7. Turussa.

Vauhdikasta kevättä ja onnea kirjoittamiseen kaikille!